R on tänä viikonloppuna tapaamassa laumaa entisiä opiskelukavereitaan ja jäin tänne viikonloppuleskeksi. Aikomukseni oli nauttia yksinolosta ja rauhasta ja ehkä tehdä vähän töitäkin (olisi vaihteeksi pari kasaa käännöksiä ja tenttejä korjattavana, eikä niitä ikinä viikolla ehdi tehdä ainakaan työajan puitteissa).

Aamulla olin ajatellut nukkua nautinnolliset aamu-unet, mutta piru vie, heräsin jo kahdeksalta! Olin lataamassa pesukoneeseen pyykkiä, kun ovikello soi. Ovella seisoi tuntematon mies, joka osoittautui perunaviljelijäksi ja -myyjäksi. Kannatan lähiruokaa ja minusta on mahtavaa, että viljelijä itse tulee myymään perunoita suoraan kotiin, mutta koska perunat eivät olleet luomua, setä möi niitä vain säkeittäin ja syömme itse asiassa tosi vähän perunaa, en ostanut. Sen sijaan neuvoin miekkosen naapurin vanhan pariskunnan luo (hän itsekin arveli, etteivät pienempien asuntojen yksinelävät ihmiset kuitenkaan osta), jonne hän hetken kuluttua iloisesti minulle vilkuttaen kantoikin isoa perunasäkkiä.

Vaikka tarkoitukseni oli nauttia yksinolosta, tunnen oloni himpun verran yksinäiseksi. Itse asiassa taidan olla aika huono olemaan yksin? Kaikki paremmat ystäväni ovat jossain kaukana, eikä minulla tarkemmin ajateltuna edes ole täällä sellaista ystävää, jolle voisi soittaa milloin vain ja pälättää joutavia tai pyytää jonnekin. Kotona on tietysti mukava kuunnella musiikkia ja lukea lehteä rauhassa, mutta sehän ei minun tapauksessani yleensäkään vaadi yksinoloa. Nyt olen koko ajan jotenkin levoton, jään nyhjäämään asioita saamatta mitään aikaiseksi enkä osaa oikein keskittyä mihinkään. Hetkessä eläminen ei todellakaan aina ole helppoa.

Koska tiet ovat jo suurimmaksi osaksi sulat, päätin lopettaa nyhjäämisen ja lähteä Einarilla kaupungille. On yleensä huima tunne ajaa talven jälkeen ensimmäisen kerran pyörällä, mutta ikävä kyllä tänään oli todella kylmää ja tuulista ja iltapäivällä alkoi järkytyksekseni sataa lunta! Huristelin kuitenkin unicef-kauppaan (halusin hankkia Maailman lapset -palapelin, mutta niitä ei enää myydä :(), jonne en arkisin koskaan ehdi, kun se suljetaan niin aikaisin. Kaupassa oli niin mukava ja puhelias myyjä, että parannettuamme maailmaa tulin ostaneeksi kaksi mukia. (Juon niistä toisesta parhaillani kahvia, ja voin kertoa, että muki on juuri sopivan reilu isolle maitokahville!) Lisäksi ajauduin tavaratalossa jälleen kerran hipelöimään lastenastioita ja sorruin ostamaan apina- ja kettuaiheiset lasten lusikat.

Onko mitään säälittävämpää kuin se, että ostaa jotain lasten tarvikkeita hokien itselleen, että joskus vielä "tarvitsee" niitä?

Koska olen täysin kykenemätön tekemään ruokaa vain itselleni, menin ravintolaan lounaalle. Kuten aivan liian usein käy, ruoka oli pettymys ja tuntui typerältä istua pöydässä yksin. Sain onneksi hupia naapuripöydän seurueen keskustelusta. Asiakkaina oli kaksi eläkeikäistä (?) naista ja yksi mies, jotka olivat ilmeisesti sukulaisia keskenään. Toinen naisista puhui paljon ja koska sekä hänen äänensä että murteensa muistutti erehdyttävästi muinaisen sisko ja sen veli -televisiosarjan siskoa, tulin kuunnelleeksi heidän keskusteluaan. (Itse asiassa olisi ollut vaikeampaa olla kuuntelematta sitä, sen verran kovalla äänellä keskustelua käytiin, ilmeisesti joku joukosta oli huonokuuloinen).

Seurue tavasi innokkaasti ruokalistaa, ja päättelin, etteivät he kovin usein syö ravintolassa, sen verran monet ruoka-aineet olivat heille vieraita. Onneksi tarjoilija kertoi kärsivällisesti lisätietoja kaikista heitä kiinnostavista annoksista. Lopulta he päätyivät kaikki tilaamaan saman annoksen (minä muuten tunnetusti ärsyynnyn siitä, jos joku pienestä porukasta tilaa samaa ruokaa kun minä... koska jos on mahdollisus maistella monia uusia ruokia, se tilaisuus pitäisi käyttä hyväkseen! Tiedostan kyllä, että tämä on vain oma fiksaationi).

Kun tarjoilija, joka oli juuri selostanut, mitä annos sisältää (kanaa, paahdettua bataattia ja salaattia), lähti pöydästä, Sisko ja sen veli -nainen totesi kuuluvasti muille: Hirveen ourosti se kyllä äänsi sen potaatin, kuulittekste! Ruokailun aikana miestä komennettiin tomerasti syömään muutakin kun kananpalansa: Syä ny vihannekses sääki, toi potaatti varsinkin on jännän makune. Mitenkähän ne on ton maun siihen saaneet?! Kun lautaset oli tyhjennetty varsin ripeään tahtiin, totesi rouva vielä: Nääki reseptit voi muuten olla siältä intternetistä, siälä niiton kuulemma tosi hyviä reseptejä!

Koska elämäni on kaikin puolin tylsää enkä keksi mitään tarkoitukselliselta tuntuvaa tekemistä, alan nyt leipoa sämpylöitä. Leivon yleensä viikonloppuna leipää tai sämpylöitä ja pakastan ne (halkaistuna, sulatan ne leivänpaahtimessa), eipähän viikolla tarvitse ostaa jatkuvasti leipää. Ja kyllä, aina leipoessani ajattelen, että jonakin päivänä leivon yhdessä erään pienen tyypin kanssa, sotkemme koko keittiön mutta se ei haittaa ja lopuksi käperrymme koko perhe keittiön talonpoikaissohvaan maistelemaan lämpimäisiä...

Wannabe mikä wannabe.