Kävin hakemassa rokotteet kesän reissua varten. Menin työterveysasemalle, koska tarvitsin myös jäykkäkouristusrokotuksen, joka meillä kuuluu työterveyden piiriin ja saan sen siksi ilmaiseksi. Olin soittanut etukäteen ja varannut ajan sekä kertonut, mitkä rokotteet tarvitsen, ja ilmoittanut maksavani muut itse.

Tuttu, yliempaattisuudessaan raivostuttava hoitaja otti rokotteen paketista kysyen silmät uteliaisuutta loistaen: No, millos tootta lähdös hakeen? Katsoin häntä aivan äimänä, hakeen? Hakeen mitä? -No sitä lasta!

Olin niin hämmästynyt ja loukkaantunut, etten saanut sanaa suustani. Tietenkin tiesin, että työterveyshoitajani pääsee katsomaan paperini, mutta olin tarkoituksella välttänyt kertomasta hänelle tai aseman lääkäreillekään mitään adoptiosta. Olin kyllä joutunut hakemaan heiltä sen kuuluisan astmalausunnon, mutta sen kirjoittanut lääkäri oli keikkalääkäri enkä uskonut, että hän levittäisi asioitani enempää kuin on tarpeellista.

En kestä terveydenhoitajamme siirappimaista empaattisuutta edes homeasioissa (tyyliin voi että tootte urheita, kyllä tuo on aivan kauhiaa!) enkä todellakaan ole koskaan kertonut hänelle mitään sen enempää lapsettomuushoidoistamme kuin tästä adoptioprosessista. Minulla on muutenkin aina se tunne, ettei hän kysele ammatillisista syistä vaan uteliaisuuttaan. Nyt hän sitten yhtäkkiä käyttäytyi niin kuin olisi kanssani jossain sisäpiirissä, jossa yhdessä jännitämme, miten käy!

Lääkärikeskuksesta lähdettyäni minut valtasi voimaton raivo. Ymmärtäisin hoitajan kysymyksen, jos olisin koskaan puhunut hänelle asiasta itse, tai jos hän olisi aloittanut sanomalla, että oli nähnyt papereistani, että olemme adoptoimassa. Minua todella loukkasi hänen tapansa suoraan udella minulle todella henkilökohtaista asiaa aivan kuin se olisi koko maailman tiedossa. Olin viittä vaille soittaa lääkäriaseman johtajalle ja valittaa, kunnes tajusin, että joudun kuitenkin käyttämään heidän palveluitaan jatkossa, joten valittamisesta olisi itselleni pelkkää haittaa.

Myöhemmin mietin vielä, miksi tuo utelu tuntui minusta niin pahalta. Se, että kaikista hoidoista ja yrityksistä huolimatta emme saaneet biolasta, on jo paranemassa oleva haava. Se, että minä en koskaan saa synnyttää, en imettää enkä nuuhkia vastasyntynyttä lastamme, on asia, joka minun on hyväksyttävä ja jolle emme voi mitään. Me emme saa näe lapsemme ensi hymyä, ensimmäistä sanaa tai ensimmäisiä liikkumisyrityksiä. En äitinä koskaan tule pääsemään siihen myyttiseen piiriin, heihin jotka ovat synnyttäneet ja kokeneet, kuinka elämä mullistuu sekunnin murto-osassa, heihin, jotka hehkuttavat naistenlehtien palstoilla, ettei kukaan muu kun Äiti voi tajuta, mitä on oikea, luonnollinen, biologinen rakkaus, heihin, jotka imettävät ja antavat lapselleen vain luomua*. Se, mitä lapsemme on meille tullessaan kokenut tai mistä hän on jäänyt paitsi, jää sekä meille että hänelle ikuiseksi mysteeriksi. Ajatus siitä, että kukaan ei ehkä leiki lapsemme kanssa tai ehdi ottaa häntä syliin tai edes anna hänelle ruokaa kun hänen on nälkä, pakahduttaa minut, mutta emme mahda sillekään mitään. Tässä prosessissa on miljoona asiaa, jotka meidän on pakko hyväksyä ja joita emme voi kontrolloida.

Olemme kertoneet prosessistamme varsin avoimesti ystävillemme, ja kokeneet sen hyväksi. Olemme saaneet paljon tukea myös sosiaalityöntekijältämme, joka on hoitanut asioitamme positiivisessa hengessä. Olemme silti itse päättäneet, kenelle tästä kerromme ja kenelle emme, ja se taitaa ollakin ainoa asia, jonka voimme itse päättää. Juoruilu ja selän takana puhuminen on asia erikseen, ja kai ainakin osittain ymmärrettävää (?), mutta sitä, että me (tulevina) adoptiovanhempina olemme yhtäkkiä velvollisia kertomaan meille varsin henkilökohtaisia asioita tuntemattomille ihmisille, on vaikeampaa sietää.

Valitettavasti tämä on kai vasta alkusoittoa. Tiedän, että on varsin yleistä, että rattaissa istuvan, ulkonäön perusteella aasialaisen näköisen lapsen pään yli kysellään, että onkos hän niitä Kiinan hylättyjä pikkutyttöjä, siellähän ne kuulemma heittävät tyttölapset roskikseen! Olen itse kuullut vierestä, kun Intiasta adoptoineelta kollegaltani kysyttiin kokouksen kahvitauolla, no onko se (lapsi) jo kiintynyt teihin, jotkut niistähän ei kuulemma kiinny kunnolla. Tiedän, että myös kehitysvammaisia tai vakavasti sairaita lapsia ja heidän vanhempiaan kohdellaan samantyylisesti, olen joutunut itse vastaamaan niin ikään kokouksen ruokatauolla kysymykseen tuttavastani: onko se totta että se niitten lapsi on jotenkin vammainen?

Mikä siinä on, etteivät aikuiset ihmiset tajua, mitä sanovat tai tekevät? Ymmärrän uteliaisuuden tiettyyn rajaan saakka, mutta toivoisin, että muut ihmiset myös ymmärtäisivät kunnioittaa toisen tunteita tai edes yksityisyyttä. Tästähän Anu Myllärin kirjassa  puhutaan aika paljon, ja suosittelen sen lukemista edelleen kaikille. Pikkuhiljaa pystyn hyväksymään sen, että biolapsemme ovat kuolleet emmekä saa mahdollisuutta osallistua tai vaikuttaa adoptiolapsemme varhaislapsuuden herkkiin kuukausiin. Nämä asiat ovat silti vasta paranemassa olevia haavoja, ja jokainen sohaisu avaa ne uudelleen. Jokainen ihminen, joka vähänkin tahdittomasti tai väärällä hetkellä tiedustelee tai antaa ymmärtää jo tietävänsä, adoptioimmeko/että adoptoimme siksi, ettemme voi saada biolapsia, muuttaa minut sekunnin murto-osassa huonoksi, epäonnistuneeksi, rumaksi ja voimattomaksi.

Tunnen silti huonoa omaatuntoa siitä, että suutuin terveydenhoitajalle. Salaa minusta tuntuu, että hermostuin turhasta, eikä noin pienestä asiasta saisi tällä tavalla ottaa pulttia. Eihän hän tarkoittanut pahaa. Mutta onko se niin? Onko se niin ettei hyvää tarkoittavien tarvitse ajatella? Että hyvää tarkoittamalla saa anteeksi idioottimaisen käytöksen?

*) Itse asiassa en enää edes halua päästä tähän mystiseen Äitipiiriin! En haluaisi, että minusta tulisi ihminen, joka pitää itseään parempana kuin muut tai kuvittelee tietävänsä, miltä toisista tuntuu tai ei tunnu, taikka luulee jotenkin luonnollisesti tietävänsä, mikä on oikein ja mikä väärin. Huom! En tarkoita, että kaikki bioäidit olisivat mielestäni tällaisia, mutta osa kyllä käyttäytyy ainakin ulospäin tämänsuuntaisesti. Tästä huolimatta valehtelisin, jos väittäisin, etten itse haluaisi hoitaa, suojella ja rakastaa omaa lastani aivan hänen elämänsä ensi hetkistä saakka.