Ei ole liioittelua sanoa, että kaikki on muuttunut lapsen tulon myötä. Kotimme on tietenkin edelleen myös meidän kotimme, mutta kyllä kaikkialta näkee, että eräs pieni henkilö asuu täällä. Lapsi syö säännöllisesti, mutta me itse syömme outoihin aikoihin (=kun ehtii) milloin mitäkin ruuan jämiä, pesemme pyykkiä monta kertaa päivässä ja olemme kolmen kuukauden sisällä (huokaus) puhuneet kakasta tai pissasta enemmän kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä. Parisuhteemmekin on muuttunut: koko perheemme sisäinen kuvio on erilainen, meillä ei ole pelkästään suhdetta toisiimme vaan myös S:ään, kummallakin omanlaisensa ja silti yhteinen.

Meihin myös suhtaudutaan kaikkialla eri tavoin kuin ennen: konduktööreille ja kahvilanpitäjille olemme ne hankalat asiakkaat, joiden kamppeita pitää nostella junaan tai joille pitää tuoda syöttötuoli ja joiden jäljiltä lattia on tahmea. Kaduilla, rannalla ja kaupoissa saamme paljon huomiota osaksemme, useimmiten hyvin positiivista sellaista. Ihmiset tulevat kyselemään, ihastelemaan tai utelemaan asioita yllättävänkin avoimesti (suorasukaisesta tukan hivelemisestä en erityisemmin pidä, mutta muuten kyselijät ovat tervetulleita). Ystävät ja sukulaiset taas ovat ottaneet yhteyttä paljon enemmän kuin aiemmin, osa varmaan uteliaisuudesta, mutta osa myös siksi, että olemme vihdoin päässeet mukaan lapsiperheiden kaartiin.

IMG_0102

Tähän jälkimmäiseen liittyy omalla kohdallani edelleen hitusen ristiriitaisia tunteita. Se ulkopuolisuuden tunne, jota ennen koin äitiseurueessa, ei ole aivan kokonaan hävinnyt, eikä se johdu pelkästään synnytystarinoista tai imetysdebateista, joissa luonnollisesti oikeastikin olen ulkopuolinen. Ehkä rintamakarkuruus on edelleen se paras termi kuvaamaan tunteitani, kun huomaan, miten lapsettomat pariskunnat tai sinkut usein jäävät sivuun, kun vaippa-, kakka-, ruokailu- tai kantoliinakeskustelut saavat vallan. Osallistun nimittäin itsekin oikein mielelläni näihin keskusteluihin samalla, kun huomaan, miten ne rajaavat osan porukasta pois (niinhän käy tietenkin minkä tahansa puheenaiheen kohdalla, mutta näihin tulen kiinnittäneeksi enemmän huomiota). Nyt osaan entistä enemmän arvostaa niitä ystäviäni, jotka ovat jo ennen lapsen tuloa ottaneet minut tasavertaisena mukaan näihin keskusteluihin!

Eräs (tahattomasti lapseton) ystävämme kertoi juuri, miten vaikeaa hänen on ollut tutustua lapsiperheisiin. Hänen kokemuksensa on se, että lapsettomat parit seurustelevat keskenään ja lapsiperheet keskenään. Meillä jako ei kyllä ole ollut aivan noin jyrkkä, osittain tietenkin siksi, että suuri osa ystävistämme ja sukulaisistamme on saanut lapsia viimeisen 10 vuoden aikana, ja ystäväpiirimme on kuitenkin pysynyt enemmän tai vähemmän samana. Silti ero entiseen on suuri: olemme aivan eri tavoin samaa vertaisryhmää muiden lapsiperheiden kanssa. Se tuntuu todella hyvältä, mutta joku pieni ristiriitaisuuden tunne siihen liittyy… tai sitten vaan haudon tällaisia päässäni liikaa ja aivan turhaan?

Vuosikausia minusta tuntui siltä, että perheelliset tuttavamme ja ystävämme säälivät meitä, koska meillä ei ole lasta, vaikka sitä niin kovasti haluaisimme. Säälimisellä ja toisen suruun osaaottamisella on (kai?*) joku ero, koska sääli tuntuu ikävältä, osanotto ei. Nyt, kun tiedän, mistä olemme olleet paitsi, koen itsekin entistä syvempää surua (ja kai sääliäkin?) niitä ystäviämme kohtaan, joilla ei omista toiveistaan huolimatta ole lasta. Samalla tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että meillä on asiat niin hyvin ja olemme saaneet tämän maailman suloisimman pienen ihmeen omaksemme. Arvostan todella paljon sitä, että saan olla pois työstä ja viettää rauhassa aikaa kotona tyttäremme kanssa - lapsettomana en sitäpaitsi koskaan olisi saanut vastaavaa taukoa työelämästä.


P6190183

Siitä suloisesta olennosta puheen ollen. S on oppinut ihan hirveästi kaikkea, mm. kävelemään ilman tukea, siirtelemään lusikalla ruokaa lautasen laidan yli (usein suuhunkin), kiipeämään pienen penkin päälle, siirtelemään tavaroita korista lattialle ja lattialta koriin, avaamaan minkä tahansa rasian, kiljumaan hirveän korkealla äänellä, ilmeilemään pellen tavoin, upottamaan päänsä veteen nenästä kiinni pitäen, hivelemään kukkapinniä otsallaan ja sanomaan itseään peilistä ihaillen kukka. Ja niin edelleen, ja joka päivä lisää!

P6250061

S:n sanavarasto on laskujemme mukaan parisenkymmentä (kaksitavuista) sanaa. S toki ymmärtää paljon, paljon enemmän, vaikka välillä on tietenkin vaikea erottaa, mitä hän ymmärtää ja mitä ei. Sanoja S käyttää useimmiten yksittäin (äiti, kakka, kukka, anna, maha, auto…), vaikka osaakin muodostaa jo kahden tai kolmen sanan lauseita (kato äiti, kato tätä, kato minä kakka, kato tätä äiti…). Pena-pandaa heilutetaan voitonriemuisesti aamuisin sängyn laidan yläpuolella ja huudetaan äidille: kato kato! :)

S alkaa pikku hiljaa hahmottaa, mikä on koti ja ketkä siellä asuvat. Olemme nyt kesällä käyneet jonkun verran yökylässä kauempanakin, ja matkat ovat menneet oikein hyvin, kunhan olemme kaikki yhdessä ja pysymme tytön näköpiirissä koko ajan. Olemme edelleen pitäneet kaikki "hoitotoimenpiteet" (pukemiset, syöttämiset, nukuttamiset jne) tiukasti itsellämme, vaikka innokkaita mummoja ja tätejä kaikki sellainen tietysti kovasti kutkuttaisi. Onneksi läheisemme ovat ymmärtäneet tämän ja kunnioittavat päätöstämme, eikä näitä asioita ole tarvinnut kenellekään vääntää rautalangasta. Muualla kuin kotona S on jo osoittanut merkkejä eroahdistuksesta, jos jompikumpi meistä poistuu näköpiiristä. Kotona hän sen sijaan vilkuttaa lähtijälle iloisesti ja ilmeisestikin osaa luottaa siihen, että lähtijä lupaustensa mukaisesti palaa aikanaan.

Mitään huvipuistoja tai elämystehtaita S ei totisesti ole tarvinnut. Kesäsade kasvoilla, ruoho tai hiekka paljaiden varpaiden alla, kylpy ulkona paljussa, retki lähikauppaan taaperokärryn kanssa tai veneretki ovat olleet riittävän ihmeellisiä asioita. Saunaankin S on päässyt jo muutaman kerran, vaikka se yksi, käsittämättömän lämmin ja hikinen huone nostattaakin ilmoille aikamoisen kiljunnan.

P6190292
P6190264

P6190237

P6140022

IMG_0154

Matkojen jälkeen kotiin paluu on aina ollut S:lle suuren riemun aihe. On ihanaa nähdä, miten suuri turvallisuuden tunne omaan kotiin ja tuttuun ympäristöön liittyy ja kuinka nopeasti nämä tunteet ovat kehittyneet. S liikkuu täällä kotona ja omalla pihallamme jo täysin omistajan elkein: jos joku vieras on hänen mielestään viipynyt meillä riittävän kauan, S tulee tämän eteen, vilkuttaa ystävällisesti hymyillen ja sanoo hei hei!

 

*Olisiko se ero siinä, että osaaottava läheinen puhuu asioista niiden nimillä, säälivä katsoo vierestä eikä sano suoraan mitään?