Tunsin eilen itseni kolme kertaa aivan pöhköksi. Tämä ei toki ole uutta elämässäni, mutta että samana päivänä!

Ensimmäinen kerta oli vasta alkusoittoa. Olin ruokalassa lounasaikaan, jonotin ruoan ja vein tarjottimen pöytään normaalisti. Sen sijaan, että olisin seuraavaksi istunut pöydän ääreen ja alkanut syödä juuri hakemaani ruokaa, jätinkin yllättäen kollegani istumaan yksin ja kävelin kuin unessa hakemaan kahvia salin toiselta puolelta. Havahduin siihen, että seison täysi kahvikuppi kädessäni kahvipisteen vieressä ja aidosti ihmettelen, miten olen sinne joutunut!

Tapaus nro 2 oli iltapäivällä työhuoneessani. Ovi oli raollaan käytävään, jonka varrella on tutkijanhuoneita ja yleensä aika hiljaista. Yhtäkkiä jossain pärähti soimaan puhelin, siis sellainen lankapuhelimen ääni, jollaisen moni on nyt trendikkäästi laittanut kännykkäänsä. Ajattelin ärtyneenä, että onpas todella kovalla tuo soittoääni kun kuuluu tänne huoneen sisällekin noin kovaa, ajattelematonta tuollainen! Kun puhelin oli soinut jo noin seitsemän kertaa eikä kukaan vastannut, meinasin jo karauttaa käytävään karjaisemaan että vastatkaa jo siihen puhelimeenne, kunnes tajusin, että oma lankapuhelimenihan se siinä soi... *

(Oletan, että seuraavan kerran kun puhelimeni soi, menen avaamaan oven.)

Kolmannen kerran tunsin hysteerisehköä noloutta, kun oli vastaanottoaikani (=tunti kerran viikossa, jolloin olen opiskelijoiden tavattavissa), jolloin en normaalisti voi poistua työhuoneestani. Useimmiten opiskelijoita ei parveile luonani kovin montaa, ja kun vastaanottoaikaa oli jäljellä enää muutama minuutti, päätin yhtäkkiä, että ei tänne varmaan enää kukaan tule, nyt kipaisen ottamaan yhdet kopiot, jotka olivat odottaneet pöydän kulmalla koko päivän. Sen sijaan, että olisin noussut tuoliltani rauhallisesti ja kävellyt ylös, ponkaisinkin jostain syystä pystyyn hirveällä energialla ja suorastaan tempaisin työhuoneeni oven auki valmiina syöksähtämään käytävään. Kun riuhtaisin oven auki, milliä vaille törmäsin erittäin pöllämystyneeseen opiskelijaan, joka seisoi oveni ulkopuolella käsi kohottautuneena koputusasentoon... jotenkin onnistuin olemaan kaatumatta hänen päälleen, sohaisin paperit kädestäni takavasemmalle ja yritin tervehtiä normaalisti: "hei *****, tule vain sisään!"

*) Valitettavasti selitykseksi ei riitä, että minulle soitettaisiin harvoin lankapuhelimeen, hoidan kyllä kaikki työasiat lankapuhelimen kautta ja puhelin soi parhaina päivinä kymmeniä kertoja.