Etsin kirjahyllystäni erästä kirjaa, kun törmäsin J.Carpelanin kirjoittamaan ja kuvittamaan kirjaan Erämiehen aapinen I vuodelta 1944. Sen esipuhe alkaa otsikon sanoilla ja saatesanojen lopuksi kirjoittaja lähettää kaikille eräveljilleen ja erämiesten kuningasviitan perijöille, Suomen reippaille pojille, parhaat terveisensä. Vaikka en varmaankaan ole perinyt kyseistä viittaa enkä ole reipas poika, rohkenen jakaa kanssanne joitakin tämän kirjasen helmiä.

Heti kirjan alussa kirjoittaja tähdentää: joka nuorena laiminlyö ruumiinsa hoitamisen, hän on yleensä jo 40-50 vuoden ikäisenä "raakki" ja 60 vuotta täyttäneenä täysi ukko. [...] Sen sijaan hyvällä hoidolla, karkaisemisella ja harjoittelulla voidaan ruumiin kuntoa kehittää uskomattomissa määrissä. Karkaisumenetelmiä ovat mm:

-liikkuminen kesäisin kaula ja rinnan yläosa paljastettuina (tässä tosiaan puhutellaan vain mieslukijoita...)
-nukkuminen raikkaassa ilmassa ikkuna auki (myös talvisin)
-kylpeminen järvessä joka aamu koleista säistä välittämättä
-ruumiin hierominen kosteilla, kylmillä pyyhkeillä talviaamuisin
-rytmillinen hengitys nenän kautta pidättäen välillä hengitystä 10-15 sekunnin ajan. Tätä harjoitellaan ensin ulkona tai avonaisen ikkunan ääressä, sitten kävelyn ja lopuksi juoksun aikana. Harjoitusta toistetaan joka päivä.

Sitten päästään varsinaisiin eränkävijän neuvoihin. Tärkein niistä kaikista kuuluu seuraavasti: Älä herrrmostu! (asian vakavuuden vuoksi se sanotaan oikein moniärräisenä) Muut neuvot ovatkin sitten paljon konkreettisempaa laatua ja siten kirjan parasta antia. Esimerkiksi kun hierotte paleltuneen ihmisen jäseniin lämpöä, ei kannata käyttää kovin raisuja otteita, sillä jäätynyt jäsen katkeaa yhtä helposti kuin samanpaksuinen jääpuikko! (hupsista, kylläpäs se sormi napsahti jännästi...) Älkääkä unohtako, että jos paleltunut on vielä tajuissaan, hänelle kannattaa tarjoilla lämpimiä, virkistäviä juomia! Tiesittekö muuten, että kovalla pakkasella esimerkiksi hikisistä jalkaräteistä saa kätevä suojan jalkineiden ympärille? Märät rätit kierretään vain tiukasti kenkien ympärille ja sohitaan sitten jalalla lumeen, kunnes rätti jäätyy muodostaen kätevän, suojaavan peitteen.

Jos sattuisi käymään niin pahasti, että toveri talvipakkasella loukkaantuu ja häntä joudutaan säilyttämään metsässä, ei Carpelanin kirja jätä pulaan vaan neuvoo, kuinka loukkaantunut suojataan pakkaselta. Kas näin:


Itseäni kyllä pikkaisen saattaisi hirvittää tuo elävältä lumeen hautaaminen ja voisin kuvitella, että haudattu rukoilee kolossaan, ettei lunta sada avun hakemiseen kuluvana aikana kovin paljoa lisää...

Jos toveri meinaa hukkua, mutta saat hänet ongituksi ajoissa kuiville (mihin luonnollisesti annetaan seikkaperäiset ohjeet), tekohengitystä on kätevintä antaa vatkaamalla potilasta ylös alas Carpelanin itsensä kehittämän telineen avulla:



Joskus tekohengitystä häiritsee hukkuvan kieli, joka tuppaa olemaan tiellä. Vaan eipä hätää, sen estämiseksi on hra C kehittänyt kätevän keinon:



Jos olisin työkseni meripelastaja tai terveydenhoitoalan ammattilainen, teettäisin heti itselleni T-paidan tällä kuvalla!

Koska toisen ihmisen kantaminen on raskasta, siihenkin on oma tekniikkansa. Olenkin tässä vaivihkaa suunnitellut tuollaista pehmustettua kantopölkkyä, jolla R voisi kantaa minut kotiin raskaan työpäivän jälkeen ja saada samalla sopivasti karaisevaa liikuntaa... Ehkäpä sen voisi suorittaa yläruumis paljaana ja väliin hengitystä pidättäen? Viillekkeiden punominen oljista tai vitsoista sitäpaitsi takuulla kehittäisi myös sorminäppäryyttä!



Olen muuten löytänyt Carpelanin kirjan roskalavalta kirjaston edessä. Siis todellakin roskalavalta, ei mistään poistomyynnistä!

Olin kerran matkalla kotiin kirjaston ohi kulkevaa kävelytietä ja näin pääoven edessä suuren roskalavan. Olin jo ohittamassa sitä, kun mieleeni hiipi kaamea tunne: ei kai siellä voi olla kirjoja? Kun työnsin käteni reunan yli (lava oli niin korkea, etten nähnyt sisälle), ensimmäinen käteeni osunut esine oli 1800-luvulta peräisin oleva ranska-suomi sanakirja! Ryntäsin hakemaan lähimmästä kaupasta pahvilaatikoita ja kiipesin lavalle: poimin sieltä laatikkokaupalla mm. ranskan, saksan ja latinankielisiä oppikirjoja ja tietokirjallisuutta sekä runsaasti vieraskielisen kaunokirjallisuuden klassikoita samalla, kun soitin paikalle kaikki tuttavani. Kävin vielä kirjastossa sisällä ilmaisemassa pöyristykseni siitä, että kirjat oli sillä tavoin mätetty taivasalle ja ihmettelemässä, miksei niitä voitu vaikkapa lahjoittaa toiseen kirjastoon tai jollekin yhdistykselle. Ensin henkilökunta väitti, ettei tiedä mitään mistään roskalavasta ja sitten minulle selitettiin vain olkaa kohautellen, etteivät kirjat mahtuneet minnekään ja joskus on pakko tehdä poistoja ja ettei kukaan ollut pyytänyt niitä itselleen (miten voi pyytää itselleen jotain, jonka olemassaolosta ei tiedä? Ajatelkaapa vaikka sitä saksankielistä anatomian oppikirjaa, jonka kollegani lavalta kaivoi: siinä on miehen orgasmi kuvattuna seikkaperäisesti tehtaan koneistoa esittävän, kirjan sivujen välistä esiin taiteltavan, suuren neliväripiirroksen avulla. Kuka sellaista osaisi mistään etsiä??)

En usko, että unohdan tätä kirjaepisodia koskaan, vaikka olenkin sittemmin (vähän) katunut, että otin sieltä niin hirveästi kirjoja, kun entisetkään eivät mahdu minnekään. En vaan voinut katsoa sivusta, kun joku tuhoaa kulttuurihistoriaa.

Palatakseni Carpelanin kirjaan, se päättyy erämiehen kymmeneen kultaiseen ohjeeseen, joista ensimmäinen on minusta liikuttavuudessaan paras: Älä lähde yksin salolle. No en! Jo 70-luvulta lähtien mukanani on kulkenut vähintään valokuvaaja!