Lueskelin juuri jokakuukautisten vatsakramppieni äärelle sopivasti saapunutta HS:n kuukautisliitettä. Juttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sai ajattelemaan kaikenlaista.

Ensimmäinen reaktio oli ärtymys: täällähän on esimerkkiperheenä uusavuton uusrikas perhe, joka ei edes kärsi oikeasta masennuksesta vaan on yksinkertaisesti tyhmä! Isän kommentti: "Jokapäiväinen ravintolassasyöminenkin jäi meillä siihen, olisi ollut kiva tietää siitä etukäteen" nauratti ensin, mutta sitten jäin miettimään. Voiko olla mahdollista, ettei pariskunta tiennyt etukäteen, että lapsi vie aikaa ja syrjäyttää väistämättä vanhempiensa tarpeet?*

Toisaalta, naistenlehdet ovat täynnä juttuja siitä, miten tuore äiti hämmästelee, kuinka raskasta äitiys on ja kuinka kaikki tuli niin äkkiä. Aiemmin niitä lukiessani olen välittömästi ajatellut että niin-pä, ja se talvikin tulee VR:lle aina yhtä suurena yllärinä. Lähtevätkö ihmiset lapsen tekoon laput silmillä ja tulpat korvissa?

[Edit: Nyt EN siis puhu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta enkä sen syistä, vaan siitä ilmiöstä, että nuoret (?) naiset kuvittelevat, ettei lapsi muuta elämää mitenkään. Edit 2 : en tarkoita myöskään sitä, että pitäisi osata ennakoida koliikkilapsen tai muun suuritarpeisen vauvan kanssa elämiseen liittyvät käytännön ongelmat. Ihan sitä vaan ihmettelen, että onko tosiaan ylläri, että lapsen kanssa pitää olla joka päivä koko ajan?]

Kun luin jutun loppuun, tajusin, että vaikka nyt lapsettomana olenkin toistaiseksi lastenhoidon ja -kasvatuksen parhaita asiatuntijoita maassamme, saattaa lapsen myötä tulla minullekin yllätyksiä.

Jutussa käsiteltiin enimmäkseen synnytyksen jälkeistä masennusta ja nykyäitien valtavia onnistumispaineita. Siinä haastatellaan mm lastenpsykiatri Jukka Mäkelää, joka on monesta yhteydestä tuttu; hän on tutkinut varhaisen vuorovaikutuksen yhteyttä lapsen myöhempään kehitykseen. Olen aikaisemmin tuntenut mm. hänen teoriansa siitä, että jos lapsella ei kahden vuoden ikään mennessä ole ollut vakaata kiintymyssuhdetta kehenkään, peli on menetetty sen suhteen, että hän koskaan enää osaisi aidosti kiintyä, luottaa tai rakastaa**.

Jos bioäideillä on nyky-yhteiskunnassa suorituspaineita, entäs me adoptioäidit? "Kaikki oleellinen aivojen kehitys  vauvalla tapahtuu vuorovaikutuksessa toiseen ihmiseen"? Me tiedämme hyvin vähän tai emme mitään lapsemme varhaisista vaiheista ja jos joku on ainakin kiinalaisten lasten kohdalla lähes varmaa, se on se, etteivät he ole olleet ensimmäisen elinvuotensa aikana koko ajan kosketuksissa samaan, turvalliseen aikuiseen. Mäkelän mukaan se tarkoittaa sitä, että he ovat olleet ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa ja stressissä, siis koko pienen elämänsä ajan.

Minkälaisia suorituspaineita luulette tällaisen tekstin aiheuttavan? Huh huh. Toivottavasti ehdin unohtaa kaiken tämän niiden parin vuoden aikana, jotka lapsemme tuloon vielä menee. En todellakaan haluaisi olla itseään kauhuissaan tarkkaileva äiti, joka miettii joka kerta lasta katsoessaan, että voi ei, lapsi väisti katseeni, vuorovaikutushäiriö!  Vai päinvastoin, tuleeko minusta ongelmat kiistävä superäiti, joka sitkeästi pakottaa itsensä uskomaan, ettei mikään ole vialla? Mahdollisuudet huolettomaan mutu-vanhemmuuteen näyttäisivät olevan aika minimaaliset, ellen dementoidu salamavauhtia.

Taidan varalta ruveta tosissani opiskelemaan Theraplayta.


* Kuten kommentteja lukeneet tietävät, tämä kohta artikkelissa antoikin esimerkkiperheestä aivan väärän kuvan.
**) Vaikka en uskokaan, että tämä on koko totuus, tämä vaikutti ratkaisevasti siihen, että toivoimme alle 2-vuotiasta lasta