Lueskelin
juuri jokakuukautisten vatsakramppieni äärelle sopivasti saapunutta
HS:n kuukautisliitettä. Juttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sai
ajattelemaan kaikenlaista.
Ensimmäinen reaktio
oli ärtymys: täällähän on esimerkkiperheenä uusavuton uusrikas perhe,
joka ei edes kärsi oikeasta masennuksesta vaan on yksinkertaisesti
tyhmä! Isän kommentti: "Jokapäiväinen ravintolassasyöminenkin jäi meillä siihen, olisi ollut kiva tietää siitä etukäteen"
nauratti ensin, mutta sitten jäin miettimään. Voiko olla mahdollista,
ettei pariskunta tiennyt etukäteen, että lapsi vie aikaa ja syrjäyttää
väistämättä vanhempiensa tarpeet?*
Toisaalta, naistenlehdet
ovat täynnä juttuja siitä, miten tuore äiti hämmästelee, kuinka
raskasta äitiys on ja kuinka kaikki tuli niin äkkiä. Aiemmin
niitä lukiessani olen välittömästi ajatellut että niin-pä, ja se
talvikin tulee VR:lle aina yhtä suurena yllärinä. Lähtevätkö ihmiset
lapsen tekoon laput silmillä ja tulpat korvissa?
[Edit: Nyt EN
siis puhu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta enkä sen syistä, vaan
siitä ilmiöstä, että nuoret (?) naiset kuvittelevat, ettei lapsi muuta
elämää mitenkään. Edit 2
: en tarkoita myöskään sitä, että pitäisi osata ennakoida
koliikkilapsen tai muun suuritarpeisen vauvan kanssa elämiseen
liittyvät käytännön ongelmat. Ihan sitä vaan ihmettelen, että onko
tosiaan ylläri, että lapsen kanssa pitää olla joka päivä koko ajan?]
Kun luin jutun loppuun, tajusin,
että vaikka nyt lapsettomana olenkin toistaiseksi lastenhoidon ja
-kasvatuksen parhaita asiatuntijoita maassamme, saattaa lapsen myötä
tulla minullekin yllätyksiä.
Jutussa käsiteltiin
enimmäkseen synnytyksen jälkeistä masennusta ja nykyäitien valtavia
onnistumispaineita. Siinä haastatellaan mm lastenpsykiatri Jukka
Mäkelää, joka on monesta yhteydestä tuttu; hän on tutkinut varhaisen
vuorovaikutuksen yhteyttä lapsen myöhempään kehitykseen. Olen
aikaisemmin tuntenut mm. hänen teoriansa siitä, että jos lapsella ei
kahden vuoden ikään mennessä ole ollut vakaata kiintymyssuhdetta
kehenkään, peli on menetetty sen suhteen, että hän koskaan enää osaisi
aidosti kiintyä, luottaa tai rakastaa**.
Jos bioäideillä on nyky-yhteiskunnassa suorituspaineita, entäs me adoptioäidit? "Kaikki oleellinen aivojen kehitys vauvalla tapahtuu vuorovaikutuksessa toiseen ihmiseen"?
Me tiedämme hyvin vähän tai emme mitään lapsemme varhaisista vaiheista
ja jos joku on ainakin kiinalaisten lasten kohdalla lähes varmaa, se on
se, etteivät he ole olleet ensimmäisen elinvuotensa aikana koko ajan
kosketuksissa samaan, turvalliseen aikuiseen. Mäkelän mukaan se
tarkoittaa sitä, että he ovat olleet ikään kuin jatkuvassa
hälytystilassa ja stressissä, siis koko pienen elämänsä ajan.
Minkälaisia
suorituspaineita luulette tällaisen tekstin aiheuttavan? Huh huh.
Toivottavasti ehdin unohtaa kaiken tämän niiden parin vuoden aikana,
jotka lapsemme tuloon vielä menee. En todellakaan haluaisi olla itseään
kauhuissaan tarkkaileva äiti, joka miettii joka kerta lasta
katsoessaan, että voi ei, lapsi väisti katseeni,
vuorovaikutushäiriö! Vai päinvastoin, tuleeko minusta ongelmat
kiistävä superäiti, joka sitkeästi pakottaa itsensä uskomaan, ettei
mikään ole vialla? Mahdollisuudet huolettomaan mutu-vanhemmuuteen
näyttäisivät olevan aika minimaaliset, ellen dementoidu salamavauhtia.
Taidan varalta ruveta tosissani opiskelemaan Theraplayta.
* Kuten kommentteja lukeneet tietävät, tämä kohta artikkelissa antoikin esimerkkiperheestä aivan väärän kuvan.
**) Vaikka en uskokaan, että tämä on koko totuus, tämä vaikutti ratkaisevasti siihen, että toivoimme alle 2-vuotiasta lasta
keskiviikko, 7. helmikuu 2007