Luin viime viikolla kotimaisen adoptiokirjauutuuden, Anu Myllärin kirjan Adoptoitu. Tästä ovat jo kirjoittaneet ainakin Onnela ja sekä että, joiden molempien kanssa olen samoilla linjoilla.

Toivoisin jokaisen läheiseni ja ylipäätään kaikkien ihmisten lukevan tämän kirjan, kiinnosti adoptio tai ei. Tämä kirja kertoo todella paljon meistä jokaisesta. Vaikka adoptio, kansainvälisyys ja ulkomaalaisuus/ ulkopuolisuus eivät kiinnostaisi pätkän vertaa, uskon, että tämä kirjaa saa oivaltamaan jotain. Varsinkin kirjan alkupuolella kustannustekniset ongelmat häiritsevät jonkun verran, mutta kun kirjaan pääsee sisälle, se on erittäin arvokas lukukokemus.

Myönnän avoimesti, että olen aikaisemmin suhtautunut A.M:iin hieman ristiriitaisin tuntein. Hän on esiintynyt julkisuudessa paljon ja usein antanut katkerahkon, jopa aggressiivisen vaikutelman itsestään. Häntä katsoessaan tuntuu siltä, että tuossa on ihminen, joka ei ole sinut itsensä ja taustansa kanssa ja/tai joka on jollain tavalla vihainen siitä, että on mitä on. Sen lisäksi hänen joskus aika ylilyövät lausuntonsa (tyyliin 'adoptioäitien pitäisi tajuta, etteivät he voi antaa lapselleen yhtään mitään', minkä hän sanoi television lapsentekoillassa) ovat antaneet hänestä erikoisen vaikutelman.

 

Oma tulkintani asiasta on, että hän on miettinyt todella paljon ja laajasti asioita, mutta koska saadessaan julkisen puheenvuoron hänellä on ollut niin vähän aikaa sanoa sanottavansa, hän töksäyttää itselleen selkeän loppupäätelmän ilmoille kertomatta sen taustoja. Niin kai siinä käy, jos miettii päänsä puhki jotain suurelle yleisölle täysin tuntematonta asiaa itsekseen tai vain muiden samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Lopulta asia on miettijälle niin itsestään selvä, että kun hän vihdoin saa tilaisuuden kertoa julkisesti jotain tästä hänelle erittäin läheisestä ja tärkeästä asiasta, hän pulauttaa ulos jotain, joka ei aukene muille ollenkaan, koska hän aloittaa selittämisen päättely/ajatusketjun loppupäästä.

A.M.:n nyt kirjoittama kirja on se päättelyketju, jonka luettuani ymmärrän hänen aikaisemmat puheenvuoronsa. Hänen elämänsä on ollut traagista monella tavalla, ja näin adoptiosta riippumatta, mutta myös adoptioon liittyen. Nyt koen nähneeni palan kansainvälisen adoption toisesta osapuolesta, sen lapsen näkökulman, jonka olemassaoloa moni adoptiovanhempi ei haluaisi itselleen myöntää. Olkoon se nyt banaani-ilmiö tai kookospähkinäelämä, minkä nimen kukakin sille haluaa antaa. Elämä henkisesti suomalaisena fyysisesti ulkomaalaisen ruumiissa on aivan varmasti jokaisen kansainvälisesti adoptoidun lapsen suurin sopeutumista ja itsensä hyväksymistä kysyvä kokemus.

Kirjan luettuani tunsin jälleen kerran syvää epätoivoa: emme mitenkään voi estää lastamme törmäämästä näihin ongelmiin. Mikä pahinta, tällä kertaa me aiheutamme ne päättämällä tuoda hänet Suomeen. Tässä ei nyt lohduta se, että hänen elämänsä olisi epäilemättä vaikeampaa, jos hän jäisi vaikkapa kiinalaiseen lastenkotiin, koska näiden ongelmien kanssa painiessa vertailu ei häntä auta. Ja tämän päälle vielä sitten se riittämättömyyden tunne, ettemme osaa tietenkään tässä asiassa hänen oloaan helpottaa lain, me kun emme koko ympäröivää maailmaa voi muuttaa.

 

Ensimmäisen kerran alan oikeasti epäillä, onko meistä tähän.

P.S. Kirja oli muuten alennuksessa siinä suuressa kotimaisessa kirjakauppaketjssa, jonka nimi ei ala A:lla.