Olimme lauantaina adoptioperheiden pikkujoulussa, ja jälleen kerran olimme ainoa vielä lapseton perhe. Aluksi oli (taas) orpo olo, kun kaikkien muiden ympärillä juoksenteli lapsi tai lapsia, mutta pian olimme niin innoissamme keskustelemassa ihmisten kanssa, ettei se enää haitannut. Erityisen mielenkiintoista oli tavata perhe, jonka pieni tyttö oli viimeksi tavatessamme ollut vain viikon Suomessa. Perheen äiti ja isä olivat mukavia ja juttelimme paljon. Lapsen kehitys oli ollut huimaa, viimeksi tyttö (1v2kk) tuskin osasi ryömiä, nyt hän käveli jo täyttä päätä. Puhua hän ei vielä osannut, mutta ymmärsi selvästi hyvin.

Kyselin varovasti äidiltä, miten kiintymyssuhde on lähtenyt kehittymään ja olivatko he pitäneet 'karanteenia' Suomeen tultuaan. Tarkoitan karanteenilla sitä, että perhe, johon on juuri tullut adoptiolapsi, pysyttelee ensimmäiset viikot omissa oloissaan välttäen ylimääräisiä ihmiskontakteja ja jopa ulos menemistä. Näin neuvotaan tekemään siksi, että lapsi, jolla ei koskaan ole ollut turvallista aikuista, oppisi tajuamaan, että juuri tämä perhe ja tämä koti on se pysyvä paikka hänelle. Useinhan adoptiolasten ongelma on alussa se, että he ovat 'liian' reippaita ja kilttejä ja tyytyväisiä kenen tahansa sylissä, eivätkä erota omaa äitiään/isäänsä kenestä tahansa kiltistä aikuisesta.

Tytön äiti ja isä olivat molemmat sitä mieltä, ettei karanteenissa olisi ollut mitään järkeä, koska tyttö oli jo Kiinassa tottunut siihen, että paljon ihmisiä on koko ajan ympärillä. Heidän mielestään kiintymyssuhde oli muodostunut tiiviiksi jo Kiinassa, eikä ongelmia ole ollut. Mukavalta suhde näyttikin, enkä halua arvostella heidän ratkaisuaan. En silti voinut olla huomaamatta, ettei tyttö ota esimerkiksi katsekontaktia käytännössä lainkaan; ojentaessaan äidilleen tai minulle leluja hän katsoi itse eri suuntaan. Myöskään sylissä istuessaan hän ei katsonut äitiään/isäänsä ja oli muutenkin varsin ilmeetön ja vähäeleinen. Toisin sanoen tyttö käyttäytyi aivan niinkuin olen kaikista kirjoita lukenut, eli aivan normaalisti ottaen huomioon, että hän on ollut Suomessa vasta muutaman kuukauden.

Kyselin perheeltä myös, olivatko he ennen hakumatkaa lukeneet paljon adoptiolasten kehityksestä tai käyneet ryhmätapaamisissa, ja kuulin, etteivät ollet tehneet kumpaakaan. He eivät halunneet leimautua erilaiseksi perheeksi eivätkä halunneet 'manata' esiin ongelmia, joita ei välttämättä edes tule. Jäin miettimään tätä vielä tapaamisen jälkeen. Perheen äiti sanoi melko suoraan, että hänen mielestään tieto lisää tuskaa. Olen tähän mennessä ajatellut, että on hyvä olla tietoinen siitä, mitä lapsi todennäköisesti käy läpi. Olenkohan väärässä? Käyköhän meille niin, että kun lapsi tulee, tarkkailemme häntä koko ajan ja tulkitsemme hänen reaktionsa kiintymyssuhteen eri vaiheiksi? Aiheutammeko tarkkailullamme hänelle lisää ongelmia?

Toinen adoptioäiti sanoi suoraan, että heidän lapsensa kanssa oli käynyt juuri niinkuin kirjoissa ja tutkimuksissa kerrotaan: Siihen, että lapsi uskaltaa näytää aidon oman itsensä ja ilmaista tunteensa, menee yhtä kauan aikaa, kun lapsi on sitä ennen viettänyt laitoksessa. Eli siis jos lapsi on vuoden ikäinen, hän on 'oma itsensä' vasta vuoden kuluttua Suomeen tulostaan. Prosessi on tietenkin hidas ja edistymistä tapahtuu koko ajan, mutta heidän lapsensa sai oikeita, aitoja raivareita, itki muutenkin kun kivusta ja ennen kaikkea alkoi itse oma-aloitteisesti osoittaa hellyyttä vasta, kun oli noin tuplasti sen ikäinen kuin tullessaan.

Jäin miettimään palattuamme, mitä merkitystä oikeastaan on sillä, että lukee asiasta mahdollisimman paljon ennen lapsen tuloa. Lapsihan on joka tapauksessa se, mitä on, eikä lukeneisuus vähennä mahdollisia ongelmia. Tapaamani perheenäiti on todennäköisesti onnellisempi, koska ei tiedä lapsensa käyttäytyvän tai olevan käyttäytymättä juuri niinkuin tutkimukset olettavat. Hän myös osaa ottaa lapsen sellaisena kun hän on surematta sitä, ettei lapsi joka käänteessä ehkä osaakaan osoittaa tunteitaan tai ottaa 'oikeaa' kontaktia? Tai ehkä siinä ei ole edes mitään suremista? Tällainen lapsihan ei tietenkään tahallaan 'panttaa' tunteitaan. Hän ei vain yksinkertaisesti osaa ilmaista niitä, koska ei ole siihenastisessa elämässään sitä oppinut. Eli se, mitä juuri kirjoitin siitä, ettei lapsi ole vielä oma itsensä on aivan puppua, koska hänhän nimenomaan ON oma itsensä myös silloin, kun ei osaa tai uskalla  ilmaista tunteitaan...

Am I making myself sufficiently unclear? Sekavissa tunnelmissa täällä siis.