Olimme lauantaina adoptioperheiden pikkujoulussa, ja jälleen kerran
olimme ainoa vielä lapseton perhe. Aluksi oli (taas) orpo olo, kun
kaikkien muiden ympärillä juoksenteli lapsi tai lapsia, mutta pian
olimme niin innoissamme keskustelemassa ihmisten kanssa, ettei se enää
haitannut. Erityisen mielenkiintoista oli tavata perhe, jonka pieni
tyttö oli viimeksi tavatessamme ollut vain viikon Suomessa. Perheen
äiti ja isä olivat mukavia ja juttelimme paljon. Lapsen kehitys oli
ollut huimaa, viimeksi tyttö (1v2kk) tuskin osasi ryömiä, nyt hän
käveli jo täyttä päätä. Puhua hän ei vielä osannut, mutta ymmärsi
selvästi hyvin.
Kyselin varovasti äidiltä, miten kiintymyssuhde on lähtenyt kehittymään
ja olivatko he pitäneet 'karanteenia' Suomeen tultuaan. Tarkoitan
karanteenilla sitä, että perhe, johon on juuri tullut adoptiolapsi,
pysyttelee ensimmäiset viikot omissa oloissaan välttäen ylimääräisiä
ihmiskontakteja ja jopa ulos menemistä. Näin neuvotaan tekemään siksi,
että lapsi, jolla ei koskaan ole ollut turvallista aikuista, oppisi
tajuamaan, että juuri tämä perhe ja tämä koti on se pysyvä paikka
hänelle. Useinhan adoptiolasten ongelma on alussa se, että he ovat
'liian' reippaita ja kilttejä ja tyytyväisiä kenen tahansa sylissä,
eivätkä erota omaa äitiään/isäänsä kenestä tahansa kiltistä aikuisesta.
Tytön äiti ja isä olivat molemmat sitä mieltä, ettei karanteenissa
olisi ollut mitään järkeä, koska tyttö oli jo Kiinassa tottunut siihen,
että paljon ihmisiä on koko ajan ympärillä. Heidän mielestään
kiintymyssuhde oli muodostunut tiiviiksi jo Kiinassa, eikä ongelmia ole
ollut. Mukavalta suhde näyttikin, enkä halua arvostella heidän
ratkaisuaan. En silti voinut olla huomaamatta, ettei tyttö ota
esimerkiksi katsekontaktia käytännössä lainkaan; ojentaessaan äidilleen
tai minulle leluja hän katsoi itse eri suuntaan. Myöskään sylissä
istuessaan hän ei katsonut äitiään/isäänsä ja oli muutenkin varsin
ilmeetön ja vähäeleinen. Toisin sanoen tyttö käyttäytyi aivan niinkuin
olen kaikista kirjoita lukenut, eli aivan normaalisti ottaen huomioon,
että hän on ollut Suomessa vasta muutaman kuukauden.
Kyselin perheeltä myös, olivatko he ennen hakumatkaa lukeneet paljon
adoptiolasten kehityksestä tai käyneet ryhmätapaamisissa, ja kuulin,
etteivät ollet tehneet kumpaakaan. He eivät halunneet leimautua
erilaiseksi perheeksi eivätkä halunneet 'manata' esiin ongelmia, joita
ei välttämättä edes tule. Jäin miettimään tätä vielä tapaamisen
jälkeen. Perheen äiti sanoi melko suoraan, että hänen mielestään tieto
lisää tuskaa. Olen tähän mennessä ajatellut, että on hyvä olla
tietoinen siitä, mitä lapsi todennäköisesti käy läpi. Olenkohan
väärässä? Käyköhän meille niin, että kun lapsi tulee, tarkkailemme
häntä koko ajan ja tulkitsemme hänen reaktionsa kiintymyssuhteen eri
vaiheiksi? Aiheutammeko tarkkailullamme hänelle lisää ongelmia?
Toinen adoptioäiti sanoi suoraan, että heidän lapsensa kanssa oli
käynyt juuri niinkuin kirjoissa ja tutkimuksissa kerrotaan: Siihen,
että lapsi uskaltaa näytää aidon oman itsensä ja ilmaista tunteensa,
menee yhtä kauan aikaa, kun lapsi on sitä ennen viettänyt laitoksessa.
Eli siis jos lapsi on vuoden ikäinen, hän on 'oma itsensä' vasta vuoden
kuluttua Suomeen tulostaan. Prosessi on tietenkin hidas ja edistymistä
tapahtuu koko ajan, mutta heidän lapsensa sai oikeita, aitoja
raivareita, itki muutenkin kun kivusta ja ennen kaikkea alkoi itse
oma-aloitteisesti osoittaa hellyyttä vasta, kun oli noin tuplasti sen
ikäinen kuin tullessaan.
Jäin miettimään palattuamme, mitä merkitystä oikeastaan on sillä, että
lukee asiasta mahdollisimman paljon ennen lapsen tuloa. Lapsihan on
joka tapauksessa se, mitä on, eikä lukeneisuus vähennä mahdollisia
ongelmia. Tapaamani perheenäiti on todennäköisesti onnellisempi, koska
ei tiedä lapsensa käyttäytyvän tai olevan käyttäytymättä juuri niinkuin
tutkimukset olettavat. Hän myös osaa ottaa lapsen sellaisena kun hän on
surematta sitä, ettei lapsi joka käänteessä ehkä osaakaan osoittaa
tunteitaan tai ottaa 'oikeaa' kontaktia? Tai ehkä siinä ei ole edes
mitään suremista? Tällainen lapsihan ei tietenkään tahallaan 'panttaa'
tunteitaan. Hän ei vain yksinkertaisesti osaa ilmaista niitä, koska ei
ole siihenastisessa elämässään sitä oppinut. Eli se, mitä juuri
kirjoitin siitä, ettei lapsi ole vielä oma itsensä on aivan puppua,
koska hänhän nimenomaan ON oma itsensä myös silloin, kun ei osaa tai
uskalla ilmaista tunteitaan...
Am I making myself sufficiently unclear? Sekavissa tunnelmissa täällä siis.
maanantai, 5. joulukuu 2005