Kun aloitimme adoptioprosessin, tuntui mielettömältä. Nyt se sitten alkaa, nyt odotamme oikeasti lasta! Neuvonnassa tunsimme olomme pitkästä aikaa tavallisiksi ihmisiksi, ei epäonnistuneiksi luusereiksi niin kuin monen vuoden hoitojen ajan. Hitaasti aloimme uskoa, että meistä sittenkin voi vielä tulla lapsiperhe, eikä sillä, että prosessi kestäisi pari vuotta tuntunut olevan niin hirveän suurta merkitystä, emmehän me vielä aivan ikäloppuja olleet.

Vuoden kuluttua olimme käyneet läpi neuvonnan, saimme adoptioluvan ja valitsimme kohdemaaksi Kiinan. Papereita pyöritellessä meni vielä nelisen kuukautta, minkä jälkeen aloitimme varsinaisen odotuksen. Silloin liikkui jo huhuja odotusaikojen pitenemisestä, mutta koska "pahimmat" ennusteet liikkuivat vuoden tienoilla, odotus tuntui edelleen lyhyeltä. Sen vuoden aikana kaikki kuitenkin muuttui. Yhtäkkiä puolivirallisestikin alettiin puhua neljästä, viidestä vuodesta ja tajusimme, että tällä menolla emme ensinnäkään koskaan voi saada sisarusta lapsellemme ja toiseksi ei olekaan yhtään varmaa, että ylipäätään saamme lapsen (ikäraja tulisi tuona aikana jo vastaan).

Tämän tajuaminen oli niin romahduttavaa, että kun raastavan harkinnan jälkeen aloitimme uuden prosessin toisessa maassa, emme lähteneet siihen lainkaan samanlaisella ilolla ja toiveikkuudella kuin ensimmäiseen adoptioprosessiimme. Emme uskaltaneet toivoa, haaveilla lapsesta tai kuvitella elämäämme hänen kanssaan koska pelkäsimme, että joudumme taas pettymään.

Nyt minusta tuntuu, että tilanne on pikku hiljaa muuttumassa. Viime viikolla eräs ihana ihminen reippaasti ilmoitti toivovansa ja odottavansa meidän puolestamme, vaikka emme itse jaksaisi tai uskaltaisi. Se tuntui hyvältä ja tuli ihan vähän sellainen olo, että ehkä sittenkin pikkuisen uskallamme toivoa ja odottaa hänen kanssaan.

Loppuviikosta tapasin naisen, joka myös odottaa adoptiolasta. Juttelimme pitkään ja oli mukavaa, mutta jälkikäteen tuli huono omatunto ja vähän pöljä olo. Taisin vaikuttaa hirmuisen pessimistiseltä! En osannut yhtyä toisen odottamisen iloon vaan puhua pälätin kaiken maailman kauhukuvistani ja psykologisoin lastamme etukäteen minkä kerkisin. Varmaan mainitsin moneen kertaan, kuinka pitkäksi pelkään odotuksen venyvän ja kuinka emme uskalla olla yhtään toiveikkaita.

Viime yönä näin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan unta, jossa meillä oli lapsi. Tänään päätin, että nyt saa riittää. En enää estä itseäni ajattelemasta, toivomasta ja haaveilemasta.

Uskokaa tai älkää, minä alan taas odottaa lasta!