Lueskelin eilen Interpedia-lehden joulukuun numeroa, jonka teemana oli aikuinen adoptoitu. Yksi haastatteluista kosketti erityisesti: siinä lapsena Ruotsiin adoptoitu nainen kertoi pienenä luulleensa, että jos hänen vanhempansa olisivat hakeneet lastenkodista jonkun toisen lapsen, siitä toisesta lapsesta olisi tullut automaattisesti hän. Siis jos vanhemmat olisivat hakeneet pojan eikä tyttöä, hänestä olisi tullut poika, tai jos he olisivat hakeneet hänet myöhemmin, hän olisi nuorempi. Toisin sanoen hän ei pitänyt itseään minään ennen kuin sitten kun hänet otettiin perheen lapseksi, vieläpä niin, että hän ajatteli, että kenestä tahansa samaan perheeseen tulleesta lapsesta olisi tullut täsmälleen sama ihminen. (en osaa selittää tätä yhtä hyvin kun hlö itse, anteeksi, toivottavasti tajuatte, mitä tarkoitan!)

Muistan, kuinka itse lapsena olisin halunnut olla mieluummin naapurin lapsi (koska naapurin lapset saivat välipalaksi Suklis-mannaa). En kuitenkaan koskaan ajatellut, että olisin naapurin lapsena erilainen, tai että jos joku naapurin lapsista olisikin muuttanut meille, että hän olisi siinä roolissa ollut erilainen kun mitä oikeasti oli. Tämä lapsi kuitenkin kuvitteli, että kenestä tahansa hänen perheeseensä tulleesta lapsesta olisi ollut sama ihminen kuin hänestä! Hän ei toisin sanoen nähnyt olleensä mitään ennen perheeseen tuloaan.

Yksi lehden artikkeli käsitteli tutkimusta (anteeksi, en muista kenen!) adoptoitujen ja ei adoptoitujen lasten koulumenestyksestä, älykkyydestä ja oppimisvaikeuksista. Tutkimuksessa todettiin adoptoitujen lasten olevan älykkyytensä puolesta tasavertaisia ei-adoptoitujen kanssa, vaikka koulumenestyksessä ja varsinkin oppimisvaikeuksien määrässä on selvä ero (ei-adoptoitujen eduksi). Eri asia on se, mistä tuo tulos kertoo. Veikkaisin nimittäin, että osittain eron selittää se, että adoptiovanhemmat ovat todennäköisesti muita vanhempia herkempiä (enkä tarkoita nyt aliarvioida tai loukata 'tavallisia' vanhempia!) tarkkailemaan lastensa mahdollisia oppimis- ja sopeutumisvaikeuksia, minkä lisäksi heidän kynnyksensä hakea apua saattaa olla matalampi. Monia adoptiovanhempiahan pidetään kouluissa ja päiväkodeissa hysteerisinä, koska he seuraavat lastensa kehitystä ja mahdollisia ongelmia niin tiiviisti. Tämä vanhempien herkkyys lapsen ongelmille ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia, eikä yksin tietenkään selitä suuria eroja adoptoitujen ja ei-adoptoitujen lasten koulumenestyksessä. Artikkelin mukaan yksi todennäköinen syy eroihin on se, että adoptoidulla lapsella menee muita lapsia enemmän aikaa ja voimia sopeutumiseen ja oman identiteetin pohtimiseen, siis muulloinkin kun vain ensimmäisten kuukausien/vuosien aikana. Niinpä kouluun, oppimisstrategioihin ja itse oppimiseenkin jää vähemmän aikaa.

Tutkimuksessa verrattiin myös kotimaasta ja ulkomailta adoptoituja lapsia keskenään. Yllättävää tuloksissa oli se, että kotimaasta adoptoidut tarvitsivat ulkomailta adoptoituja useammin terapia-apua murrosiässä. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, tulos ei kuitenkaan (ainakaan minua) yllätä: ulkomailta adoptoidun elämässä erilaisuus on jo ulkonäön takia varhaislapsuudesta lähtien niin itsestään selvä asia, että heillä se vain hyvin harvoin tulee vasta murrosiässä esiin identiteettikriisin muodossa. Tavallaan on siis lapselle helpompaa olla näkyvästi erilainen.

Se, että adoptoitu lapsi tietää alusta lähtien, ettei mahdollisuuksia biologisen taustan selvittämiseen ole, ei välttämättä ole myöskään vain negatiivinen asia. Omasta biologisesta taustasta tulee adoptiolapselle helposti haaveiden ja mielikuvituksen maailma. Jos kaikki odotukset on ladattu oman, ihanan biologisen äidin tai isän löytymiseen sitten kun täysi-ikäisyys vihdoin koittaa, saattaa todellisuus rikkoa mielikuvan ikävällä tavalla. Voi tietenkin olla myös niin, että biologisen 'totuuden' selvittämisestä tulee pakkomielle, jossa lapsi kokee identiteettinsä ytimen piilevän, ja jos tuota totuutta ei koskaan saa selville, lapsi tuntee ikuisesti olevansa itselleenkin mysteeri. Kääk.

Jos adoptoimme lapsen Kiinasta, minusta on todella surullista, ettei lapsellamme tule koskaan olemaan mahdollisuutta selvittää biologisia vanhempiaan. Monesta muusta maasta (Kolumbiasta ja Etelä-Afrikasta varsinkin) tulevat lapset saavat mukaansa tarkatkin tiedot biologisesta suvustaan, ja voivat myöhemmin halutessaan palata juurilleen. Siksi minua lohdutti tutkimuksen lopun toteamus siitä, että verrattuna niihin lapsiin, jotka jäävät lastenkoteihin alkuperäisessä kotimaassaan, ne lapset, jotka adoptoidaan ulkomaille pärjäävät elämässään kuitenkin kaikin tavoin selvästi paremmin. Tuleminen adoptoiduksi verrattuna syntymiseen biologisena lapsena perheeseen aiheuttaa siis selkeän riskin kärsiä identiteettiongelmista ja/tai oppimisvaikeuksista, mutta se on sentään adoptoiduille lapsille monin verroin lastenkotiin jäämistä parempi vaihtoehto.

Voisiko joku nopeasti vakuuttaa minut siitä, että osaamme tukea adoptiolapsemme identiteettiä niin, että hän ymmärtää olevansa ja olleensa tärkeä ja oma itsensä syntymästään lähtien, hyväksyy juurensa ja erilaisuutensa ja on jopa ylpeä niistä, muttei traumatisoidu siitä, ettei koskaan voi tietää niistä arvailua enempää? Pliis?