Karmeeta kun noi helsinkiläiset luokanopettajat on hajamielisiä! Aamulla postilaatikolla vasta huomasin, että eihän se olekaan Sjöholm se sukunimi vaan Aspholm (ks. toissapostaus)! Ei nyt ihan ojasta allikkoon mutta Lätäköstä Haavikkoon!

Tästä olisi muuten tänään tullut kuvablogi, mutta R, joka aina luulee tietävänsä paremmat paikat MINUN tavaroilleni, oli siivonnut digikameran kaapelin paikkaan, josta en todellakaan osannut etsiä... MRRR! Sitäpaitsi, miksi tavara, joka on siististi pöydällä, pitää ylipäätään siivota jonnekin?

No, olisihan se pitänyt tietää. Kun R on saanut 'täällä on kauhee sotku' -kohtauksen poissa ollessani, joudun aina etsimään tavarani mitä kummallisimmista paikoista. On sinänsä kivaa, ettei tarvitse itse (aina) siivota, mutten pidä prosessiin liittyvistä diktatuurisista piirteistä. Kun tulen kotiin, meillä on ihanan siistiä, mutta pian huomaan, että kaikki mihinkään käsistä laskemani tavarat ovat kadonneet, ja saan sitten kauhuissani etsiä vaatteitani, papereitani ynnä muita ties mistä (tai itse asiassa paperit hän nykyisin kerää yhteen paikkaan, koska olen muutaman kerran raivostunut, kun joku tärkeä paperi on hukassa).

R:n siisteysperiaatteiden mukaan pöydille, hyllyjen päälle yms ei saa siivotessa kasata (esim lattioilta ja tuoleilta) mitään vaan niille pitää etsiä oma paikka (pöydät ovat laskupintoja eli potentiaalisia tavarankertymäalueita), vaatteita ei saa kerätä naulakkoon (eli ripustusalustalle) vaan ne pitää viikata kaappiin jne. Mihinkään ei saa ylipäätään siirtää mitään mistään, ellei se merkitse uutta maailmanjärjestystä, joka on entistä parempi.  Esimerkkejä uusista (ei-pysyvistä) maailmanjärjestyksistä: föönin uusi koti ulkovarastossa, kaikki keskenpitoiset vaatteeni pyykkikorissa (tätä tapahtuu välillä vieläkin), lukemattomat lehdet paperinkeräyksessä, keskeneräiset työt (esim korjaamattomat tentit) pinottuina vaatekaapin lattialla, lankakorit ja puikot ulkoeteisessä… ja digikameran kaapeli matka-arkun alimmassa laatikossa.

R:lle kaikki mahdolliset säilytyspaikat muodostavat ilmeisesti uhkakuvan kaameasta, hallitsemattomasta tavaravuoresta, joka lopulta tukehduttaa meidät alleen. Niinpä hän yrittää estää niiden käytön tai rajoittaa sitä: esimerkiksi naulakoihin ei saa ripustaa mitään muuta kun juuri sillä hetkellä käytössä olevat takit, vaikka naulakot ovat minun mielestäni olemassa ripustamista varten!!! Esimerkkejä naulakoissa kielletyistä tavaroista ovat paitsi minun käsilaukkuni (jotka ovat muutenkin uhanalaisia), kaikki laukut, reput ja kangaskassit, muut kun sillä hetkellä käytössä olevat huivit ja hatut -siis ylipäätään kaikki se, mitä naulakkoon yleensä nostellaan roikkumaan.

Olen yrittänyt ehdottaa, että hankkisimme sängyn alle mahtuvat, kätevät säilytyslaatikot varapetivaatteille yms. Vastauksena on ehdoton ei, sittenhän alkaisin kerätä sinne lisää tavaraa! Samasta syystä emme voi hankkia uutta kirjahyllyä, vaikka kirjoja on kasoissa lattialla ja pöydillä kaikkialla asunnossa (mm. tästä olisitte nähneet esimerkin, jos se &¤#µ:n kaapeli olisi mukana): jos meillä olisi lisää tilaa kirjoille, minä hankkisin kuitenkin niitä taas niin paljon lisää, että se ei riittäisi ja taas olisi astetta täydempää. Uutta sänkyäkin (ensimmäinen meille ikinä uutena hankittu huonekalu) R vastusti sitkeästi, vaikka onkin nyttemmin joutunut tunnustamaan, että se oli järkevä hankinta.

Edellä kirjoittamastani saattaisi äkkinäinen päätellä, että meillä on aina ylisiistiä. Niin ei suinkaan ole, eikä R myöskään aina siivoa. Myös hän itse kasaa tavaroita halveksimilleen laskupinnoille ja ripustaa niitä naulakoihin. Nämä siivousvimmapävät ovat kohtauksia, jotka onneksi menevät ohi. Ja ennen kaikkea, jos joku taloudessamme hankkii lisää kirjoja, se on kyllä 2/3 tapauksista R! Luulisinkin, että hankintoja vastustaessaan R itse asiassa kärsii moraalisesta krapulasta kaikkea omistamista kohtaan. Häntä ärsyttää olla osa tätä yhteiskuntaa, joka ostaa ja omistaa, ja aina, kun pitäisi tehdä joku suurempi hankinta, se on hänelle todella vaikeaa. Silti hän itse ostaa esimerkiksi kirjoja jatkuvasti ja soimaa sitten itseään, kun ne eivät mahdu minnekään. Kuten huomaatte, meistä on vielä todella pitkä matka lapsiperheeseen, jolla on omistusasunto ja/tai auto… Mutta sen kirjahyllyn vielä joku päivä hankin!