Olen joutunut tunteen valtaan.

Aamupäivällä tein yhtä keikkatyötä: litteroin ääninauhalta erään suuren rakennustyömaan kierroksella käytyä dialogia, joka on melkein koko ajan tällaista: niin ja toi juttu ton tollasen ison hommelin päällä josta lähtee noi kaksi putkentapaista juttua on se [suhinaa, kolinaa ja monen hlön yhtäaikaista puhetta päällekkäin]...

Lounastauolla opiskelin alan sanastoa ja yritin löytää tietoa siitä, missä päin laitosta nauhalla kävellään (kuva on pimeänä suurimman osan ajasta, ilmeisesti ei ole saanut kuvata) ja tulin lähinnä siihen tulokseen, ettei kukaan voi tajuta nauhasta mitään. Seuraavaksi dialogit pitäisi kääntää, mikä on hieman haasteellista, kun ei tiedä mistä puhutaan... (eikä kauheasti edes kiinnosta... ) :-)

Yhtäkkiä siirryin henkisesti jonnekin aivan muualle: kuulin, että meille saapuu iltasella vanhempieni lisäksi tänä aamuna savustettu lahna ja laatikollinen karjalanpiirakoita, ooh!

Savulahna laukaisee nimittäin nostalgia-automaatin.

Tiedättehän, mikä on kelirikko? Se on se keväinen, parin viikon tai noin kuukauden pituinen aika, jolloin jäät ovat niin heikot, ettei saaresta pääse mantereelle jalan, muttei vielä veneelläkään.

Vietin kelirikkoa kotisaarellani* isäni ja veljeni lasten kanssa kolmena vuonna, kun olin vielä opiskelija tai tein etätyönä freelance-käännöksiä. Äiti oli töissä mantereella ja asui tuttavien luona, kerran viikossa vanhemmillani oli "kiikaritreffit" (= äiti tuli 2 km päähän vastarannalle kiikaroimaan ja isä kiikaroi meidän uimakalliolta). Meillä oli varastossa tietenkin kaikkea, mitä saattoi etukäteen hankkia, joten ruoasta ei ollut pulaa. Maito ja sellainen oli säännösteltyä, leivän paistoin itse, idätimme kaikenlaisia versoja ym salaatiksi ja söimme kalaa niin kauan, kun kalastaminen jäältä tai rannalta oli mahdollista. Vappuna tehtiin munkkeja ja simaa, jäätelöä oli kaasujääkaapin pakastelokerossa yksi paketti, joka syötiin sinä päivänä, kun omasta lahdesta lähtivät jäät.

Saaressa ei tuolloin ollut televisiota eikä kännyköitä**, minun cro-magnon-kannettavassa tietokoneessani oli modeemin kautta nettiyhteys ja faksi, jolla sain ja lähetin käännöksiä ees taas. Muuten vietimme kaiken aikamme lasten kanssa: pidin isäni kanssa lapsille koulua (sitten kun olivat päässeet kouluikään), minkä lisäksi harrastimme laulamista, leikkimistä ja hassuttelua sydäntemme kyllyydestä. Keväinen luonto on tietenkin hirveä klisee jos niin haluaa ajatella, mutta kyllä saaren muuttuminen muutamassa viikossa paikasta, jonne hiihdetään jäätä pitkin paikaksi, josta poistutaan veneellä tuntuu ihmeeltä, jonka seuraaminen päivä päivältä on todella jännittävää. Talviturkki tietenkin karistettiin päältä heti, kun laiturin päässä ei enää ollut jäätä ja oi sitä tunnetta, kun ensimmäisen kerran pääsee vesille, vaikka vain omassa lahdessa jäiden reunaan saakka.

Lahnamuisto on tällainen:

On yksi niitä kevätpäiviä, jolloin auringossa on niin lämmin, että voi olla paitasillaan, mutta varjossa vielä kylmä. Jäät eivät ole vielä lähteneet, vaikka etelän puoleinen ranta on jo sula. Isä on juuri savustanut lahnan, minulla on leipätaikina kohoamassa, lapset leikkivät sammakkolammessa kainaloita myöten kurassa, koira makaa raukeana portailla, sauna on lämpiämässä. Lahna syödään auringossa savustusuunin ympärillä suoraan kalan kuorista sormin, se sulaa suuhun ja on aivan mielettömän hyvää. Jaamme isän kanssa viimeisen keskioluen. Syödessämme teitittelemme kaikki toisiamme, koska lapset ovat muuttuneet muskettisotureiksi, minusta on tullut Mylady ja isä on Ludvig XIII.

 

Viime vuonna näin kauppahallissa keväisenä päivänä savulahnan ja jouduin siirtymään kalatiskin edestä sivuun kyynelehtimään.

 

Äääks, nyt pitäis jotenkin taas päästä takaisin hommiin!

 

*) Saarella ei ole muita vakituisia asukkaita, eivätkä vanhempanikaan enää jää sinne kelirikon ajaksi; äidin syövän takia riski olisi liian suuri ja kaipa ikäkin jo vaikuttaa halukkuuteen olla saarella kahdestaan, kaikki me nuoremmat kun olemme sellaisissa töissä, joista emme voi olla määräämätöntä aikaa poissa.

**) tämä kuulostaa vuodelta kuokka ja kirves, mutta tapahtui 90-luvun alkupuolella.