Ylläoleva lause jäi lähtemättömästi mieleeni teinityttönä, kun naapurin (Kauhajoelta kotoisin oleva) emäntä tuli koulun eteiseen* hakemaan tytärtään kuvataidekerhosta, jonka ohjaajana tuolloin olin. Sittemmin olen itsekin yrittänyt liittyä vapautuneesti joka tilanteessa kutovien (nais)ihmisten joukkoon siinä kuitenkaan varsinaisesti onnistumatta. En tajua about mitään "normaaleista" neulontaohjeista ja jos jotain inhoan, niin (silmukoiden) laskemista.

Pari vuotta sitten löysin halpaa ja ihan kivan väristä puuvillalankaa. Ostin sitä kasan ajatellen, että nyt minusta tulee sellainen trendikäs henkilö, joka neuloo tavattoman hienon (puu)villapuseron käden käänteessä. Tartuin saman tien puikkoihin, mutta koska olen aina ollut täysin kyvytön seuraamaan mitään ohjeita, neuloin ns. omasta päästä. Eipä aikaakaan kuin käsissäni oli etu- tai takakappale, joka sinänsä oli aivan uskottavan näköinen. Lopetin hihakavennuksiin, koska minulla ei ollut aavistustakaan, miten sellaiset kannattaisi tehdä, ja poimin silmukat langalle. Samaa vauhtia neuloin toisen samanlaisen kappaleen, telkkaria katsoessa se meni nopeasti. Tämänkin kappaleen silmukat poimin kainaloitten kohdalta langalle jossain vaiheessa, kun tarvitsin pyöröpuikkojani muuhun.

Kului pari vuotta. Oli parisuhdekiirisiä ja lapsettomuushoitoja, ylipäätään kaikenlaista. Ajattelin, että kun ei koko projektissa kerta alunperinkään ollut mitään varsinaista järkeä, parempi on kai odotella inspiraatiota.

Pari viikkoa sitten keksin yhtäkkiä, millaisen kauluksen puseroon haluan, ja samalla päätin kokeilla riskillä ainoita osaamiani hihakavennuksia. Projektin loppuunsattamiseen tarvittiin enää Linnan juhlat ja (omatekoista, aika hyvää vaikka itse sanonkin) glögiä. Television ääressä neulominen on epäilemättä degeneroitumisen huippu mutta silti mukavaa, ei tartte keskittyä ja voi samalla kuvitella osaavansa tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.

Et voilà!

292284.jpg

(Olen oikeasti vähän ylpeä)

*) Muut kylän naiset siis istuivat eteisessä odottelemassa lapsiaan kerhosta ja kutoivat.