Adoptiomatkan viimeisimmän kirjoituksen kommenteissa velloo keskustelu siitä, voiko joku muukin rakkaus olla yhtä suurta kun äidinrakkaus, onko äidinrakkaus automaattista ja voiko siitä tajuta mitään jos ei ole äiti tai ennen kuin on äiti.

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että minusta keskustelu tästä aiheesta on yhtä hyödyllistä kun pohtia oikein isolla porukalla, kokevatko kaikki maailman ihmiset kaikki maailman asiat samalla tavalla.

Silti muutama hajanainen ajatus pyrkii ilmoille.

Väittämättä tietäväni asiasta yhtään mitään minun ei ole vaikea uskoa, että (bio tai adoptio-) lastaan voi rakastaa valtavan, uskomattoman, määrättömän paljon. Lapsi koetaan erittäin vahvasti omaksi, osaksi omaa itseä ja tärkeäksi identiteetin rakentajaksi (lapsihan tekee äidistä äidin ja isästä isän). Lapsessa on potentiaalia, joka tuo mukanaan toivon, ilon, ylpeyden ja onnen tunteita.

Äidin tai isän ehdoton rakkaus lasta kohtaan on kuitenkin monesta syystä arka aihe. Sen kyseenalaistaminen aiheuttaa aina vastalauseiden myrskyn, vaikka tiedetään, ettei esimerkiksi rakkaus vastasyntynyttä kohtaan ole automaattista tai biologista. Samalla tavalla, kun läheisen kuolemaa tulee surra, omaa lasta tulee rakastaa, ja henkilö, joka ei jostain syystä siihen pysty, on sairas, vajaa tai käsittämätön.

Niin. Rakastaako tuore äiti todella aidosti lasta vai lapsen hoivaamista, uuden ihmissuhteen syntyä, jonkun oman luomista, perheen ja suvun jatkumista, maailman muuttamista yhden uuden ihmisen verran?? Sureeko läheisensä menettänyt oikeasti kyseisen ihmisen kuolemaa vai sen merkitystä omassa elämässään; yksinäisyyttä, rakkauden osoitusten ja seuran kaipuuta? Ovatko sekä rakkaus että suru pohjimmiltaan itsekkäitä tunteita? Onko olemassa voimakkaita tunteita, jotka eivät kumpua itserakkaudesta? Eikö subjektiivisuus ole tunne-elämyksen edellytys? Onko tällaisessa saivartelussa mitään järkeä?

En oikein tiedä, miten tästä tuli tällaista tajunnanvirtaa. Halusin sanoa jotain siitä, mitä yritän vastata, kun joku kysyy, eikö meille "kelpaa" sijaislapsi tai miksi lapsen pitää olla oma, jotain siitä, miksi mielikuvalla tulevasta adoptiolapsesta on merkitystä, ja miksi minusta on äärettömän tärkeää, ettei adoptiolasta oteta perheeseen vain, koska halutaan auttaa köyhän maan orpoja.

Lopuksi perheessämme laajahkoa vollausta aiheuttanut anekdootti viime viikolla Ruotsin telkkarista tulleesta dokumentista. Siinä viisivuotias Koreasta adoptoitu pikkupoika vastasi leikkipuistossa kaverin kysymykseen siitä, miksi vanhemmat hakivat pojan Koreasta saakka: "Koska mä olin paras*!"


Parhaudesta puheenollen: kuvassa keittiön uudet, itse kutomani matot



*) Miettikää eroa esim vastaukseen "koska olin orpo/ sairas/ hylätty/ köyhä". Lastahan ei tietenkään oikeasti voi valita, mutta toivoisin silti, että osaisimme edesauttaa tuollaisen itsetunnon syntymistä omalle lapsellemme. Enää tarvitsee keksiä, miten…