Vaikka olen periaatteessa varsin hyvällä itsetunnolla varustettu naiseläjä, on ollut hetkiä, jolloin en ole tuntenut itseäni kovin älykkääksi.

Kesällä 1997 puhuin ensimmäiseen kännykkääni junassa enkä puheripulissani lainkaan huomannut, että puhelu katkesi. Ympärilläni oli vaunullinen minun laillani Ilosaarirokista palaavia enemmän tai vähemmän boheemeja (enemmän tai vähemmän) nuoria, jotka väkisinkin joutuivat kuuntelemaan juttuani, koska tuolloin kännykän kuuluvuus junassa ei ollut paras mahdollinen, ja jouduin puhumaan aika kovaa. Kun puhelimeni sitten yhtäkkiä soi (soittoäänenä silloinen ei-niin-hiljainen perinteinen pirinä), kysyin hämmästyneenä, että miten tää voi soida vaikka mä puhun sulle jo? En saanut kysymykseeni vastausta, mutta puhelin soi edelleen, joten toistin kysymyksen hieman kovempaa. Kun en edelleenkään saanut vastausta, älysin katsoa puhelinta ja hämmästyin vielä enemmän, kun näyttö vilkutti sen ihmisen nimeä, jonka kanssa luulin koko ajan puhuvani. Tässä vaiheessa ympärilläni jo naurettiin varsin avoimesti, ja pokkaa oli aika vaikea pitää, kun vihdoin tajusin vastata puhelimeen.

Samana keväänä (regressiovaihe elämässäni?) menin kerran kotiin palatessani väärään rappuun. Kävelin epähuomiossa ylimpään kerrokseen, vaikka asuimme toiseksi ylimmässä kerroksessa, ja tästä alkoi kummallinen tapahtumasarja. Nimittäin oman rappumme ylimmässä kerroksessa meidän kohdallamme asui perhe nimeltä X (suhteellisen harvinainen sukunimi), minkä tiesin, koska olin useita kertoja ajatuksissani tai väsyneenä kävellyt yhtä kerrosta liian ylös. En kuitenkaan tiennyt, että samanniminen (!) perhe asui myös naapurirapussa vastaavassa kohdassa, joten kun kävelin ylimpään kerrokseen ja näin nimen ovessa, käännyin takaisin ja menin kerrosta alemmas. Siellä minua odotti järkytys: ovessamme oli jonkun aivan vieraan ihmisen nimi! Olin muuttamassa saman viikon lopulla pois, joten "päättelin" salamannopeasti, että seuraavat asukkaat olivat jo muuttaneet asuntoomme – ja vaihtaneet lukot, koska avaimeni ei enää sopinut lukkoon. Vasta, kun huomasin, että molempiin naapureihin oli myös muuttanut uudet asukkaat, seinät oli maalattu ja tuuletusparveke oli väärässä kohdassa, tajusin, mistä oli kysymys. Parasta nerokkaassa päättelyssäni oli se, että olin lähtenyt kotoa vain puolta tuntia aikaisemmin.

Muutamaa vuotta myöhemmin asuin asunnossa, jossa keittiön kuuma vesi tuli sähköboilerista. Pesukone oli keittiössä, täysin laittomasti itseasennettuna niin, että koneen vedenottoletku oli pikaliittimellä keittiön hanassa ja poistoletku roudarinteipillä lavuaarissa. Koska talo oli vino ja pesukone pomppi jonkun verran, minun oli pakko itsekin olla keittiössä koneen käydessä, että voin tarvittaessa hypätä koneen päälle taltuttamaan sen tempoilu. Kerran sain mielestäni oivan tuuman käyttää tuo aika hyväkseni ja tiskata samalla, mikä oli tietenkin hankalaa, kun vettä ei voinut laskea eikä lavuaaria käyttää. Nyt keksin kuitenkin laskea tiskivedet vateihin ensin ja laittaa vasta sitten koneen päälle. Muutama minuutti käynnistymisen jälkeen pesukone mystisesti sammui yhtäkkiä. Yritin saada koneen poistamaan vedet, mutta se ei inahtanutkaan. Jouduin välittömästi apua-puutalo-ei-kotivakuutusta- -ei-lattiakaivoa-pesukone-rikki!  –paniikkiin, ja soitin pesukoneen- korjaajalle. Hän sanoi heti, että pääsee vasta seuraavalla viikolla tulemaan, mutta suostui kuuntelemaan, mikä oli hätänä. Hetken kuunneltuaan hän kysyi, onko minulla jääkaappi. Vastasin varsin ärtyneenä, että on ja mitä se tähän kuuluu? Korjaaja pyysi minua avaamaan sen oven ja katsomaan, onko siellä valot. Ei ollut. Tässä vaiheessa tajusin itsekin, että keittiöstä oli mennyt sulakkeet ja huokaisin helpotuksesta (ennen kaikkea siksi, että korjaaja ei ehtinyt tulla paikalle). Seuraavaksi painuin lähikauppaan sulakeostoksille, jossa tuttu kassatäti totesi, että jaa, sulta on menny sulakkeet ja minä siihen lesosti että joo, epähuomiossa oli boileri päällä samaan aikaan pesukoneen kanssa. Tähän hän ihaillen: vitsi, sä oot kyllä viksu tyttö, mä olisin varmaan kutsunu pesukoneenkorjaajan…



Toissa vuonna, kun perheemme pääharrastus oli hedelmöityshoidoissa käyminen, olin toista kertaa alkionsiirrossa. Lääkäri totesi siirtäessään alkiota mikroskoopin alta katetriin, että se oli 6-soluasteella, kun edellisessä siirrossa alkio oli ollut jo 8-soluasteella. Minä nyökkäsin asiantuntevasti ja kysyin, että kuinka paljon sen muuten sitten syntyvästä lapsesta huomaa, että millä soluasteella se on siirretty kohtuun…? Mieheni nauroi tälle makeasti vielä kuukausien päästä aina, kun sana solu mainittiin.

Loput on niin noloja, etten kehtaa edes kertoa :)

Älykkääksikin olen kyllä itseni silloin tällöin tuntenut, vaikka joskus tuntuu, etteivät kaikki osaa nopeaa älyäni arvostaa. Tästä kerron esimerkin, joka lähipiirissäni tunnetaan nimellä Tapaus Morot tai Porkkanahepuli.

Pidin muutama vuosi sitten ranskan normatiivisen kieliopin luentoa, jossa teimme välipalana muutaman kielioppiin liittyvän tehtävän. Minulla oli esimerkkilause, jonka sisältö menee suomennettuna suurinpiirtein näin : "Kukaan ei aavistanut, että Morotit (les Morot, perhe Morot) oli jo palannut Pariisiin". Tarkoituksena oli käyttää oikeita aikamuotoja, mikä tämän tarinan kannalta on sivuseikka. Sattumalta vastauksen antoi tyttö, jonka äidinkieli on ruotsi, jolloin tulin ajatelleeksi että tosiaan, morot on ruotsiksi porkkana, ja aloin lähes saman tien nauraa. Kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni nimittäin tuli Ranskaan sijoittuvan tieteisfilmin juoni, jossa on porkkananmuotoisia pahis-avaruusolentoja, jotka tuhoavat koko ihmiskunnan ja jotka on luultu tuhotuiksi, kunnes viattomat pariisilaiset jo kotiin palattuaan kauhukseen huomaavat, että porkkanat ovat sittenkin vielä siellä, piiloutuneina tietenkin ja iskevät, kun kaikki nukkuvat. Nauroin siis epähuomiossa nokkelalle tuumalleni, mutta tajusin samalla, että kaikki luulivat, että jostain syystä nauran tytön vastaukselle. Yritin sitten nohevana korjata tilanteen selittämällä, etten suinkaan naura hänelle, vaan hauskalle tarinalle, joka tuli mieleeni siitä huippuhauskasta tosiasiasta, että morot on ruotsiksi porkkana jne...  kertoessani tarinaa se nauratti minua vielä enemmän ja selitykseni oli yhtä naurun kyynelten ja hysteerisen hihityksen sekasotkua. Hämmästyksekseni luentosalillinen opiskelijoita vain tuijotti minua varsin ällistyneen näköisinä, eikä kukaan nauranut. Yritettyäni vielä kerran koko ajan hihittäen turhaan selittää, miten hauska tämä juttu on, tajusin lopettaa ja sain jollain lailla koottua itseni luennon loppuajaksi. Kun lopetin, opiskeljat tekivät niin kuin he aina tekevät luennon loputtua: ottavat kännykät esiin ja laittavat ne päälle: Tästä sain jälleen hysteerisen naurukohtauksen: kukaan ei muka usko tarinaani, mutta kaikki laittoivat kuitenkin porkkanaskannerit päälle ulos mennessään!

Seuraavalla luennolla ei muuten ollut yhtään poissaolijaa, vaikka kurssilla ei ole pakollista läsnäoloa.