Eilisessä A-talk ohjelmassa puhuttiin tärkeästä aiheesta, mutta valitettavan sekavasti ja asioita keskenään sotkien.

Ohjelman toimittaja esiintyi alusta alkaen aggressiivisesti ja selvästi adoptiopalvelua tarjoavia järjestöjä syyllistäen. Se lienee hänen tyylinsä, mutta koska hän ei ollut tehnyt riittävästi taustatyötä, hän puhui mitä sattui ja heitti keskusteluun asioita, jotka eivät liittyneet asiaan. Näin satunnainen katsoja sai varmasti sellaisen kuvan, että suomalaiset adoptiopalvelua tarjoavat järjestöt, varsinkin Pelastakaa Lapset Ry, ovat vain omaa etuaan (mikä se heillä muuten mahtaa olla?) ajavia pahiksia, jotka tahallaan estävät hakijoita saamasta kauan kaipaamiaan lapsia.

Ohjelmassa sekä toimittaja että asianosainen viittasivat siihen, että on epäreilua, että lapsia annetaan yksinhakijoille, muttei avioparille, jonka toinen puoliso on vammautunut. Tässä menivät välittömästi sekaisin puurot ja vellit, eikä keskimääräinen televisionkatsoja varmaankaan kuohahtavien tunteidensa seasta ehtinyt tajuta, kun PeLan edustaja selitti, ettei tätä vastakkainasettelua tässä tapauksessa ole: pariskunta oli hakenut KOTIMAISTA adoptiolasta: kotimaiseksi adoptioperheeksi kelpaa vain ja ainoastaan aviopari. Lisäksi tietämättömälle katsojalle olisi tilannetta selventänyt sekin, että kyseinen pariskunta olisi varmasti vammastaan huolimatta karsiutunut kotimaisesta adoptiosta: he ovat todennäköisesti liian iäkkäitä, koska kotimaisen adoption odotusajat voivat olla jopa seitsemän vuoden pituisia.

On erittäin surullista, että palveluntarjoaja ei halunnut antaa ohjelman pariskunnalle adoptioneuvontaa. Kunnollisen neuvonnan avulla perhe nimittäin olisi saattanut itsekin ymmärtää, miksi heille kävi niin kuin kävi. Tällä hetkellä edes pariskunta itse ei ilmeisesti tiennyt, mitä eroa on kotimaisella ja kansainvälisellä adoptiolla, puhumattakaan siitä, että he olisivat ymmärtäneet prosessin käytäntöjä yleensä. Olisi inhimillisesti katsoen ollut myös reilumpaa, jos asiantuntijoina toimineet lääkärit olisivat suostuneet tapaamaan pariskunnan ja kohdelleet heitä todellakin erillisenä tapauksena.

Kun tilanne on sekä ulkomaisessa että varsinkin kotimaisessa adoptiossa se, että lapsia haluavia on enemmän kuin lapsia, on luonnollista, että lapsia luovuttavat tahot asettavat kriteereitä perheille, johon lapset annetaan. Kyse ei siis ole siitä, että JOS saa valita, niin valitsee terveet, nuoret tai varakkaat vanhemmat, vaan siitä, että KUN lapsia adoptioon antava taho valitsee lapsille perheet, he määräävät kriteerit.

Missään vaiheessa ei siis ole niin, että joku pahis jossain PeLassa tai IP:llä rankkaisi omasta mielestään huonoja perheitä pois listoilta. Kyse ei ole myöskään siitä, että joku jossain päättäisi, että juu, jätetäänpä tämä lapsonen mieluummin lastenkotiin kun annetaan hänet vammaisperheeseen tai viisikymppisille vanhemmille. Hakijamäärä on kaikkialla suurempi kuin lasten määrä, jolloin lapsia adoptioon antavat tahot yksinkertaisesti päättävät, millaisiin perheisiin haluavat lasten päätyvän. Se, onko se sitten aina lapsen etu, on eri asia -ja valitettavasti asia, johon emme (me eivätkä palveluntarjoajat) voi vaikuttaa.

Minusta on yleisesti ottaen ikävää, että adoptioperheet antavat äärinegatiivisen kuvan prosessin etenemisestä ja valintakriteereistä. Se ei aja ainakaan adoptiolasten etua! On toki mahdollista, että yksittäinen sosiaalityöntekijä antaa henkilökemioiden tm vaikuttaa työhönsä tai kohtelee hakijoita epäjohdonmukaisesti tai epäreilusti. Omalla kohdallanikin olen joutunut toteamaan, että sosiaalityöntekijän ammattitaito on välillä hyvin kyseenalainen, eikä se totisesti tunnu mukavalta. Kysymys on kuitenkin yksittäisen työntekijän virheestä, ei perustuksiltaan mädästä tai epäreilusta systeemistä.

Kun vain ehdin, palaan vielä ohjelmassa esiintyneen adoptioäidin syytökseen adoptiolasten "leimaamisesta" erityistarpeisiksi lapsiksi….