Huomasin edellisen postaukseni kommenteista, että olen sohaissut pientä muurahaispesää. Summa summarum: kannattaa aina verhota sanomisensa hienotunteisuuden ja varovaisuuden verhoon. Tämä koskee tietenkin myös minua (vaikka täällä kirjoitan tahallani välillä provosoivasti ja kärjistäen, se ei tarkoita sitä, että siviilielämässäni toimisin samoin).

Sammakoita kohtasin kyllä viikonloppunakin. Olin kokousmatkalla, ja samassa työryhmässä sattuu olemaan yksi adoptiolapsen isä. Kahvitauolla yksi kollega kysyi em. isältä, onko *lapsen nimi* kiintynyt heihin. Meinasin pyörtyä häpeästä, enkä tajua, miten adoptioisä pystyi vastaamaan kysymykseen ihan pokkana. Sillä, että heidän lapsensa on tullut perheeseen yli kaksi vuotta sitten, ei ole edes mitään väliä, minusta tuo on uskomattoman törkeä kysymys ja se, että se kysytään kymmenen hengen seurueessa, on vielä nolompaa... en edes pysty kuvittelemaan, mitä muut kollegat mahtoivat päätellä tästä kysymyksestä.

Samantapaisessa tilanteessa olin viime keväänä, kun niin ikään seminaarin kahvitauolla eräs kollega mainitsi kuulleensa yhteisen tuttumme saaneen lapsen, joka on kuulemma jotenkin vammainen ja kysyi, tietäisinkö asiasta jotain tarkempaa.

Juttelin sunnuntaina erään ystäväni kanssa adoptiosta, ja vaikka tämä kahden lapsen äiti oli todella (sillä positiivisella tavalla) kiinnostunut aiheesta, huomasin jälleen kerran, miten tiukassa tietyt asenteet ja "itsestäänselvyydet" ihmisissä ovat. Hän kertoi tuttavastaan, joka oli adoptoinut kaksi lasta (sisarukset) kaukaa toisesta maasta. Lapset olivat 5 ja 6 –vuotiaat ja eläneet koko elämänsä lastenkodissa. Prosessin loppuvaiheessa tulevat adoptiovanhemmat kuulivat, että vaikka lasten bioäiti oli jättänyt lapset lastenkotiin aivan pieninä vauvoina, hän oli näiden vuosien aikana muutaman kerran käynyt katsomassa heitä siellä, eli lapset olivat kohdanneet myös bioäitinsä. Totesin, että on kyllä kovin traagista, että kun lapset vaihtoivat maata, he eivät enää voi säilyttää yhteyttä bioäitiinsä. Ystäväni kommentoi siihen, että niin, koska eihän kukaan voi rakastaa lasta yhtä paljon kuin biologinen äiti.

Tuleeko minusta muiden silmissä joku vajavainen muka-äiti, jotka yrittää kyllä rakastaa lastaan yhtä paljon kuin luomuäidit, mutta ei voi, koska se ei ole (biologisesti?) mahdollista?