Suomen ulkomaalaispolitiikassa on paljon sellaista, jota en voi ymmärtää. Pari kertaa tulkkauskeikalla olen ollut pakahtua pahaan oloon ja kaameaan huonoon omaantuntoon omasta hyväosaisuudestani ja isänmaani ylimielisestä suhtautumisesta turvapaikanhakijoihin. Varmasti on heitäkin, jotka ihan vain huvikseen yrittävät päästä Suomeen helpomman, rikkaamman tai jännittävämmän elämän toivossa. Aivan yhtä varmasti on myös heitä, jotka todella tarvitsisivat apuamme.

Kun kysyn opiskelijoidemme tulevaisuudensuunnitelmista, puolet heistä haluaa muuttaa ulkomaille. Jonnekin, jossa työ on hienompaa, arki jännittävämpää, ihmiset kultturellimpia ja palkat parempia. He haaveilevat tyylikkäistä autoista, suurista ostoskeskuksista, day spasta, rakennekynsistä ja kadunkulman coffee shopeista. Muualla palvelu on parempaa, hedelmät kypsempiä, illalliset fiinimpiä ja miehet herrasmiehiä. Mikä tärkeintä, ihmiset osaavat small talkia, hymyilevät tauotta eivätkä ole juntteja.

Miksi me, jotka pidämme itsestäänselvyytenä sitä, että meidät otetaan vastaan ja meitä kohdellaan tasavertaisina, menimme minne tahansa, emme halua ottaa vastaan heitä, jotka tulevat tänne voidakseen tehdä ne työt, joita varten itse olemme aivan liian kermaperseitä? Miksi meidän on mahdotonta hyväksyä se, että joillekin meidän elintasomme matalimmillaankin on oikeasti luksusta, jonka takia kannattaa vaarantaa henkensä? Puhumattakaan heistä, jotka eivät tavoittele maallista mammonaa vaan haluavat vain saada elää ilman, että omaa henkeä uhataan mielipiteen tai vakaumuksen takia. Keitä me olemme sanomaan, etteivät he kelpaa?

En vaan voi ymmärtää.

Tällaisen Suomenko me haluamme?