Sain eilen luettua loppuun Barbara Monestier'n kirjan, josta mainitsin jo aikaisemmin. Dis merci ! on nelivuotiaana Chilestä Ranskaan adoptoidun kirjailijan oma tarina, joka tekee vaikutuksen herkkyydellään ja suorapuheisuudellaan. B.M. adoptoitiin sen verran 'vanhana', että hän muistaa tapahtumat varsin hyvin –ja tajuaa silti silloin tällöin muistuttaa, että koska oli tuolloin kuitenkin hyvin nuori, hän on varmasti myös unohtanut paljon.

B.M:n tarina ei ole kaikilta osin onnellinen. Hänen kokemuksensa adoptiosta oli lapsesta asti erittäin ristiriitainen. Jo alkuasetelma (hänet haettiin sijaisperheestä, jossa hän viihtyi hyvin, eikä hän tiennyt, että hänet aiotaan antaa adoptioon) traumatisoisi kenet tahansa, eikä alku todellakaan sujunut kuin tanssi. Koska kukaan Chilessä ei ollut valmistellut häntä adoptioon, hänelle jäi sellainen mielikuva, että kaikki hyvä jäi sinne, Chilestä ja sinne jääneestä "perheestä" tuli hänelle kaukokaipuun ja ihannoinnin kohde. Ranskassa tämä asetelma korostui. Hän sai jatkuvasti kuulla, kuinka onnekas hän on, kun oli päässyt pois köyhästä Chilestä. Hän tunsi pikkutytöstä saakka, että hänet oli armosta otettu rikkaaseen Ranskaan, eikä hänellä ollut mitään muuta arvoa.

Barbara Monestier'n tarinassa hätkähdyttää hänen huonommuudentunteensa musertavuus. Monen adoptiolapsen tavoin hän etsii pikkutytöstä saakka rajojaan riehumalla, käyttäytymällä huonosti ja kapinoimalla, tarkkaillen samalla vanhempiensa reaktiota ikään kuin odottaen, mihin asti he jaksavat. Hän on syvällä sisimmässään vakuuttunut siitä, että vanhemmat jossain vaiheessa kyllästyvät ja hankkiutuvat hänestä eroon. Hän tuntee olevansa huono, jopa vihattava käyttäytyessään tavalla, joka loukkaa hänen vanhempiaan, mutta ei pysty hallitsemaan tunteitaan eikä reaktioitaan. Adoptio on hänelle kuin punainen vaate: hän ei kestä kuulla siitä, ei halua tulla muistutetuksi menneisyydestään ja erilaisuudestaan eikä ennen kaikkea itse ymmärrä, miksi juuri hänet adoptoitiin.

BM on katkera adoptiovanhemmilleen erityisesti siitä, etteivät he olleet kertoneet hänelle yrittäneensä ennen adoptiota saada biologista lasta. Kautta koko lapsuutensa ja nuoruutensa hän kerta toisensa jälkeen vaatii saada tietää, miksi vanhemmat adoptoivat hänet. Vastaus on aina ympäripyöreä koska sinulla ei ollut vanhempia, halusimme antaa sinulle paremman kodin, halusimme auttaa. Tämän seurauksena B.M. tuntee olevansa arvoton auttamisen kohde, jonka aikaisempi olemassaolo on merkityksetön ja joka ei voi antaa vanhemmilleen mitään muuta kuin kiitollisuutta, jota hänen on vaikea aidosti tuntea. Koulussa hän saa raivokohtauksia, kun joku keksii, että hän ei olekaan vanhempiensa 'oikea' lapsi. Näissä tilanteissa hän tuntee mitätöityvänsä kummajaiseksi, joka ei ole mitään, ja jota ei olisi ollenkaan, jos hänen vanhempansa eivät olisi päättäneet pelastaa häntä. Itseinho ja itsetuho johtavat lopulta itsemurhayrityksiin ja oleskeluihin mielisairaalassa.

 

Kirja lopussa Barbara Monestier palaa Chileen ja etsii biologisen äitinsä. Tämä juurimatka on hänen elämänsä käännekohta. Matkalla hän antaa itselleen olemassaolon oikeutuksen, tuntee itsensä jälleen kokonaiseksi ja ehjäksi –ja tajuaa ja  hyväksyy vihdoin olevansa täysin ranskalainen ja vanhempiensa tytär. Matka bioäidin luo todistaa hänelle, että hänen adoptioäitinsä, vaikka heidän välinsä ovat ajoittain todella huonot, on hänen ainoa oikea äitinsä. Tämän jälkeen hän (monen muun adoptoidun tavoin) hyväksyy omat ja perheensä ongelmat ja ennen kaikkea lakkaa panemasta niitä kaikkia adoption piikkiin.

Kun sain kirjan luettua, katsoin vielä päälle eilisen Inhimillisen tekijän, jossa suomalainen adoptiolapsi keskusteli kahden äitinsä (bio/ado) kanssa. Ohjelmassa korostettiin odotetusti biologian merkitystä ja juuri tuota eheytymisen kokemusta, kun lapsi löytää biologiset juurensa. En missään nimessä halveksi tätä näkemystä ja uskon ja tiedän, että "puuttuvan palan" löytäminen on identiteetin muodostumisen kannalta tärkeää, myös silloin, kun juurten löytäminen ei ole onnellinen tai miellyttävä kokemus. Ohjelman adoptioäiti korosti mielestäni himpun verran liikaa olleensa koko ajan täysin varma 'omasta asemastaan' ja kiisti kokeneensa bioäidin kilpailijakseen niin monta kertaa, että lopulta se söi hänen uskottavuuttaan. Mitä sitten, jos tuossa tilanteessa tuntee olonsa epävarmaksi? Ja kukapa ei tuntisi?

 

Sekä kirja että ohjelma panivat tietenkin miettimään omaa tulevaa lastamme, joka ei koskaan tule saamaan selville biologisia juuriaan. Musertaako se hänen itsetuntonsa? Tunteeko hän olonsa irralliseksi ja arvottomaksi? Osaammeko me antaa hänelle itsetunnon, joka ei sorru, kun ensimmäinen koulukaveri mainitsee, ettemme ole hänen 'oikeat' vanhempansa? Onko hyvä vai paha asia, että hän tietää alusta alkaen, ettei hänen biologisia juuriaan voi löytää?

Itsekkääseen mieleeni tuli ensin, että onneksi biotaustan tuntemattomuus ei ole meidän syymme, ja että onneksi siirtyminen maasta toiseen ei vaikuta siihen mitenkään. Kerkisin vielä ajatella sitäkin, että Kiinaan jäädessään lapsella olisi todennäköisesti paljon huonommat mahdollisuudet elämässään. Vasta sitten tajusin, ettei mikään edellä mainituista lohduta lastamme, eikä se, onko joku meidän syymme tai ei, helpota hänen mahdollista tuskaansa oman identiteetin löytymisessä. Kääk. Elämä on?

 

P.S. Jos jaksatte, lukekaa tuo alkuun linkattu edellinen postaukseni joulukuulta, jolloin vasta luin tästä ja Evelyne Pisier'n kirjasta, siinä on myös erinomaisia kommentteja!