Tänä aamuna havahduin siihen, että R toi viereeni höyryävän maitokahvin ja lasillisen appelsiinimehua. Kerkisin jo hyristen ja onnellisena ilahtua loistavasta palvelusta, kunnes huomasin kauhukseni, että kello oli KUUSI!!! Siis mitä *****a?!! Jo nyt on aikoihin eletty! Törkeää! (normaalisti herään seitsemän jälkeen)

Koska R oli jo siirtynyt takaisin työnsä ääreen toiseen huoneeseen, enkä jaksanut huutaa tai mennä perään suuttumaan, jaoin kuohuvan tunteeni tekstiviestitse eräälle kommenttilootassanikin silloin tällöin riehuvalle serkkutytölle ...aavistamatta, että hän puolestaan herää tekstiviestiin ja joutui ilmeisesti jopa siirtymään jalkaisin kauemmas sijoittamansa puhelimen viereen, mikä taas herätti hänessä asianmukaista raivoa, varsinkin, kun kukaan ei tuonut edes sitä kahvia.

R:n selitys oli ensin, että hän muka vahingossa herätti minut liian aikaisin, mutta koska huomasin heti suupielissä karehtivan hymyn, hän tunnusti herättäneensä minut tahallaan (tämä oli kuulemma kepponen?), koska arvasi, etten heti katso kelloa. Kuullessaan siirtäneeni kepposen jo eteenpäinkin hän tietenkin riemuitsi entistäkin enemmän...! Pitänee kostaa tämäkin joskus.

Onni onnettumuudessa oli se, että tulin siis aikaisin töihin tänään, mikä oli itse asiassa tosi hyvä (mutta jota en ikuna myönnä R:lle), koska olin epähuomiossa unohtanut (hups) valmistella tämän aamun ensimmäisen luennon ja ehdin sitten tehdä sen hyvissä ajoin -niin ajoissa, että ehdin jopa blogata ennen sen alkua vartin päästä!

Huomaatteko saman kuin minä? Pysäyttävistä asioista huolimatta maailma näköjään vaan porskuttaa entisensä oloisena eteenpäin. Kummallista.