Saimme palveluntarjoajalta tiedon siitä päivämäärästä, jolloin paperimme on rekisteröity Kiinan adoptiojonoon (LID eli Log in Date). Siitä ennustetaan nykytiedon mukaan menevän puolitoista-kaksi vuotta lapsitietoon (eli siihen, että meille ehdotetaan tiettyä lasta), mistä taas menee muutama kuukausi siihen, että saamme hakea lapsemme kotiin.

Kun aloitimme tämän prosessin vuosien lapsettomuuden ja kalliiden hoitojen jälkeen, emme olettaneet, että se menisi nopeasti tai helposti. Jo alussa valitsimme kohdemaaksi Kiinan. Emme tehneet sitä vain siksi, että Kiinassa adoptiobyrokratia sujui tuolloin suhteellisen nopeasti, 7-9 kuukaudessa (siis toki sen jälkeen kun Suomen 1-2 vuoden prosessista on ensin selvitty).

Olette varmaan lukeneet lehdistä, että adoptioprosessit Kiinassa pitkittyvät ja että kriteerejä kiristetään. Ei Kiinassa aikaisemminkaan ole ollut mitenkään löysempiä kriteereitä kuin muissa kohdemaissa. Vain suhtautuminen ikään ja uskonnolliseen vakaumukseen on ollut muutamaa muuta kohdemaata vapaamielisempi: vanhemmat saavat olla lähellä (Suomen lain määräämää) 45 vuoden ikää, eikä uskonnollista vakaumusta vaadita.

Toukokuun alussa voimaan tulevat uudet kriteerit ovat karua luettavaa. Painoindeksimme ei ole yli 40 emmekä onneksemme sairasta reumaa tai diabetesta, mutta köyhyys ja aikaisempi avioliittoni pilaisivat mahdollisuutemme adoptoida Kiinasta, elleivät paperimme olisi jo siellä. Perheellä pitäisi olla velatonta omaisuutta 60 000 euron edestä, ja jos jompikumpi puolisoista on ollut aikaisemmin naimisissa, nykyisen avioliiton on pitänyt kestää yli 5 vuotta, avoliittoa ei lasketa. Olimme alusta lähtien suunnitelleet, että adoptoisimme lapsellemme sisaruksen samasta maasta. Sen haaveen saamme siis unohtaa.

Kuulimme odotusaikojen pitenemisestä reiluun vuoteen jo viime kesän ja syksyn aikana eivätkä uudet kriteerit koske meitä tämän prosessin osalta. Meille luonnollisesti kerrottiin miljoona kertaa prosessin aikana, että kaikki voi muuttua ja ettei mitään luvata. Silti välillä iskee masennus.

Ajattelimme, että odotusaikamme alkoi, kun syyskuussa saimme vihdoin (siltä se meistä tuntui) adoptioluvan. Olin tietenkin hiljaa mielessäni laskeskellut, milloin lapsemme tulisi ja iloinnut etukäteen siitä, että hän ehtii kotiin ennen ensi joulua. Nyt odotusaikojen ennustetaan pitenevän kahteen vuoteen, pessimistisimmät ennusteet liikkuvat kolmen vuoden kieppeillä. Se merkitsisi jo sitä, että tämä lapsi jää ainoaksemme.

Tiedän, meidän pitäisi olla (ja olemme!) onnellisia siitä, että saamme edes tämän yhden lapsen, tuli hän meille kuinka hitaasti hyvänsä. Sen sijaan, että olisin riemuissani, olen masentunut siitä, että vasta alkanut odotuksemme tuntuu syövän itseään sitä mukaan, kun aika kuluu.

Vasta eilen tajusin, että edes joulu 2007 ei todennäköisesti ole viimeisemme ilman lasta.