Olemme nyt hitaasti mutta varmasti tajuamassa, ettemme koskaan saa biolasta. Olemme puhuneet siitä paljon, mutta silti sen lopullinen käsittäminen on ollut hidas prosessi. Jokaisen epäonnistuneen hoidon jälkeen on seurannut epätoivon ja surun vaihe, jossa olemme itkeneet sitä, miksemme koskaan tunnu onnistuvan, ilman että kuitenkaan olisimme todella tarkoittaneet EI KOSKAAN. Alitajuisesti olemme silti aina ajatelleet, ettei tämä lopu tähän, että yritämme vielä, ja sen toivonkipinän avulla olemme jaksaneet jatkaa.

Viimeksi kun kävimme klinikalla, lääkärimme mainitsi adoption. Kun lapsettomuusklinikan lääkäri (tehtyään juuri alkionsiirron) ehdottaa adoptiota, tyhmempikin tajuaa, ettei toivoa enää ole. En ole siitä hänelle katkera, päinvastoin. Olemme itse miettineet adoptiota jo aika kauan, torjuneetkin ajatuksen osittain, mutta nyt tuntuu siltä, että haluamme sitä. Tähän asti oli kuljettava ennen kuin todella halusimme sitä, tämä tie oli kuljettava loppuun saakka. Nyt se on pikku hiljaa kuljettu loppuun, nyt vaihdamme suuntaa. Perjantaina on ensimmäinen neuvontakäynti. Nyt meillä on oikeasti toivoa. Hui (?).