En eilen jaksanut osallistua päiväkirjatempaukseen, vaikka äiti erikseen soitti ja muistutti. Tuntui siltä, että eilen oli niiin tylsä päivä ettei siinä ole mitään kertomista, ja minkään syvääluotaavien totuuksien kirjoittaminen siksi että pääsee SKS:n arkistoon olisi ollut teennäistä. Monien muiden päiväkirjoja on silti ollut hauskaa ja mielenkiintoista lukea.

Viime aikoina on ollut väsymystä ilmassa. Herään aamulla todella vaikeasti ja joudun (joskus yli tunnin) kännykän torkuttamisen jälkeen riuhtaisemaan itseni ylös väkisin. Olen silti ollut syksystä asti töissä heti aamukahdeksasta alkaen: yritän aloittaa ajoissa, etteivät työpäiväni venyisi jatkuvasti iltaan saakka. Aika hyvin olen siinä onnustunutkin ja vapaa-aika iltaisin on ollut mukava "lisä" päivärytmiin. Tuntuu oikeasti siltä, että se on aivan uusi kohta päivissäni. Olen niin tottunut siihen, että työpäivä venyy iltakahdeksaan tai pidemmälle, että nyt kun saatan tulla kotiin jo viiden maissa, ihmettelen ensin, mitä tekisin! Hassua muuten, että samalla kun ilta-aikani on lisääntynyt, television katselu on jäänyt pois lähes kokonaan. En ole katsonut edes uutisia viikkoihin! Sen sijaan olen tehnyt kaikenlaista ennen kuulumatonta, kuten lukenut romaaneja, tehnyt käsitöitä, leiponut ja urheillut! (normaalisti tällaiset tekemiset kuuluisivat vain viikonloppuihin tai loma-aikoihin).

Jos joku ei huomannut tuossa edellissessä sanaa urheillut, niin toistan sen vielä: olen urheillut! Aloimme R:n kanssa joskus vähän ennen joulua käydä uimahallissa yhdessä tiistai-iltaisin (tämäkin liittyy siihen, että tulen töistä aiempaa aikaisemmin). R käy kuntosalilla, minä uin. Ensimmäinen kymmenen kerran ranneke loppui tänään! Ja koska uin kerralla vähintään kilometrin, olen siis uinut yli kymmenen kilometriä! (tähän jos johonkin kuuluisi saada aaltoja kommenttilaatikossa!!) Lienee syytä mainita, että kaikki on R:n ansiota; jos se minusta olisi kiinni, keksisin joka tiistai jonkun hyvän tekosyyn olla "tällä kertaa" menemättä. Sen haluan kuitenkin vielä mainita, että kävelemme joka kerta uimahalliin ja takaisin, mistä tulee reippaasti käveltynä tunnin lenkki. Eix me ollakin aika hyvii?

Siitä lukemisesta. Olen lukenut Chilen matkaoppaiden lisäksi kasan adoptio-aiheisia kirjoja* ja muutaman romaanin (Sofi Oksanen voittaa Miina Supisen 6-0 ja Donna Tartt on yliarvostettu). Myönnän, että saatan harrastaa (kääntämisen opettamisesta johtuvaa?) ylikriittisyyttä, mutta luvattoman monet kirjat on käännetty (ainakin vähän) huonosti. Itse asiassa luen hyvin vähän käännöskirjallisuutta, mutta kun kaikkea ei aina saa alkukielellä enkä tietenkään osaa kaikkia kieliä. Enkä muuten millään muotoa väitä, että itse osaisin paremmin! Sujuvalle, soljuvalle, vailla vieraita vaikutteita olevalle suomelle kääntäminen on vain niin pirun vaikeaa.

Käsityöpuolesta saatte ehkä jossain vaiheessa lisätietoja, ja leipomisinnostus taas johtuu lisääntyneen iltapäiväajan lisäksi siitä, että meillä on uusi uuni! Ja siinä on se kiertoilmahommeli! Joka ihan totta paistaa kaksi pellillistä aivan kypsiksi yhtä aikaa tuosta vaan! Siinä on myös keraaminen liesitaso, joka on aiheuttanut sen, että olen alkanut välttää liesituulettimen valon käyttöä... keraamisen tason peilimäisessä pinnassa jokainen sormenjälki tai vesiroiske nimittäin loistaa keittiön toiseen päähän saakka, joten jos ei halua olla hinkkamassa sitä joka päivä, on paras vähentää valaistusta.

Viikonloppuna meillä oli vieraita. Siskoni soitti tiistaina, että miehensä oli yhtäkkiä muistanut, että hänellähän onkin talviloma ja he voisivat huristella sen kunniaksi meille. (Ihan oikeasti siskoni mies oli unohtanut, että hänellä on lomaviikko ja sopinut työtapaamisia koko alkuviikon täyteen! Niinpä hän ei voinut sitten olla poissa töistä paitsi perjantaina, jolle ei ollut ehtinyt sopia vielä mitään. Kuka voi unohtaa, että on lomalla?) Sisko itse on kotihoidontuella, joten he pääsivät matkaan ilman sen suurempia järjestelyitä.

Stressasin etukäteen, mitä tekemistä keksimme heille (ja meille) näin yllättäen, mutta olin kokonaan unohtanut, että hehän saapuivat tekeminen mukanaan: puolitoistavuotias siskontyttöni P piti huolen siitä, ettei kenelläkään ollut tylsää. Kun minä leikitin lasta, siskoni ryntäsi uuden hellamme ääreen innoissaan: Saanksmie tehä pannaria? Anna nyt joku rätti, täähän pittää pyyhkiä! Missä siulla on se raappa? Intoa selittänee paitsi siskon keittiöalan koulutus myös se, että heillä on kotona "vain" leivinuuni, jota ei pannarihimossa noin vain saa hetkessä kuumaksi. Koska meillä täällä kaupungissa on ilmeisesti pulaa myös ruoasta, vieraat saapuivat mukanaan perunoita, porkkanoita, kalaa, hirvenlihaa, ruisleipää, sipuleita, valkosipuleita ja mustaviinimarjamehua. :-)

Perjantain ja lauantain välisenä yönä saimme vähän ei-toivottuakin jännitystä elämään, kun siskoni mies joutui insuliinshokkiin (hänellä on diabetes). Aamuyöllä sisko tuli herättämään meidät hädissään: hän oli vessareissun jälkeen huomannut, että miehensä oli tajuton, pursui hikeä, tärisi ja kouristeli. Onneksi R tiesi, mitä piti tehdä (siskokin kyllä periatteessa, mutta oli sen verran hädissään, ettei oikein pystynyt toimimaan): hieroa hunajaa suun limakalvolle. Kun miekkonen ei kuitenkaan tullut tajuihinsa, soitimme piipaa-auton. Ennen sen tuloa potilas ehti lopulta tulla tajuihinsa, mutta oli kyllä kaikille helpotus, että ammatti-ihmiset tulivat vielä tarkistamaan, ettei suurempaa hätää ollut. Ilmeisesti hän oli vahingossa pistänyt tupla-annoksen insuliinia.

Viikonloppuna huomasin, ettei R oikein kestä sitä, että muut spekuloivat adoptioasiasta. Sisko odottaa kovasti lastamme ja aloitti joka toisen lauseen "sitten kun teillä(kin) on se lapsi..." Lopulta R sanoi hänelle suoraan (joskin ihan ystävällisesti) ettei halua puhua lapsesta koko ajan, että häntä ärsyttää sen varaan laskeminen ja ainainen sitten kun -ajattelu: meillä ei ole lasta eikä kukaan voi edelleenkään taata, että meille koskaan sellaista tuleekaan. Ymmärrän tuon kyllä tavallaan, vaikka itse olenkin tällä hetkellä hitusen optimistisempi.

Onko minulla muuten yhtään lukijaa Brysselissä? Ehdotan tapaamista perjantaina 6. maaliskuuta, jolloin olen työmatkalla siellä, minulla on vapaailta ja haluan eroon matkakumppaneistani :-).

 

*) Miksi adoptiosta ei Suomessa kirjoiteta "oikeita" kirjoja, jotka (edes) kustannustoimittaja lukisi läpi ennen kuin teksti päästetään painoon? Minua ärsyttää suunnattomasti lukea viimeistelemätöntä, epäjohdonmukaista, itseään toistavaa ja retoriikaltaan surkeaa kirjaa, jossa tärkeä ja koskettava aihe häviää tekstin sekavuuteen ja huono suomen kieli saa pahimmillaan lukijan raivoihinsa. Toinen ääripää ovat amerikkalaiset adoptiokertomukset, joissa huolellisesti kirjoitettujen sivujen välistä valuu siirappia häiritsevissä määrin.