[Esipuhe: Olen kuullut tsiljoonia kertomuksia adoptiovanhemmista, joiden syliin lykätty lapsi on heti tuntunut omalta, on kuin lapsi olisi aina ollut heidän, kuin kohtalo olisi valinnut juuri oikean lapsen jne. Siitä huolimatta päässä pyörii kaikenlaista.]

Katsoimme muutama päivä sitten ohjelman, jossa lapseton pariskunta haki kaukaa vieraasta maasta adoptiolapsen. Yhtäkkiä tällaisen dokumentin katsominen tuntui tosi erilaiselta kuin ennen: vaikka meidän hakumatkamme on optimistisestikin ajatellen vasta noin puolentoista vuoden kuluttua, se hetki tuntui yhtäkkiä konkreettisemmalta todellisuudelta kuin aikaisemmin.

Kauhistuimme.

Dokumentissa perheen poika oli 6 kk ikäinen, kun vanhemmat hakivat hänet luokseen. Se tuntuu vähältä, mutta kaikki te, joilla on (bio)lapsia tiedätte kyllä, kuinka paljon elämää, kasvua ja kehitystä puoleen vuoteen mahtuu. Kun vanhemmat saivat lapsen syliinsä, koko porukka oli silminnähden hämmentynyt ja ihmeissään. Kun katsoin vanhempien ilmeitä, ensimmäinen ajatukseni oli, että he saivat nyt täysin vieraan lapsen syliinsä. Entä sitten puolentoista, kahden vuoden ikäinen lapsi? Lapsi, joka puhuu vanhemmilleen vierasta kieltä?

Olen monesti miettinyt sitä hetkeä, kun saamme lapsemme syliimme ja kuvitellut, kuinka itken onnesta ja leijun pilvissä, ja kuinka R:kin vetistelee. Olen kyllä ajatellut, että lapselle tilanne on todella stressaava ja varmaan kauhistuttavakin: Kiinassa lapset luovutetaan usein yhtä aikaa kaikille hakumatkalla oleville perheille, jolloin tila saattaa olla iso ja meluisa, eikä luovutustilanteessa ole mitään intiimiä. Mutta entäs jos meistäkin tuntuu siltä, että meille työnnetään syliin aivan vieraalta tuntuva lapsi, joka pelkää meitä hysteerisesti? Entäs jos kaikki ei menekään automaattisesti, luonnollisesti hyvin? Eihän tuossa tilanteessa ole mitään luonnollista!

R kiteytti asian osuvasti: niinhän se on, että meidän ***** on meille vain kuvitelmissa rakas, oikeastihan hän on meille aivan vieras lapsi, jolle meidän pitäisi noin vain osata antaa turvallisuuden tunne, hellyyttä ja hoivaa.

Hui kauhistus!

P.S. Adoptiokurssilla kehotettiin tarjoutumaan tutuille lapsenvahdeiksi, että saisimme harjoitusta. Olen kyllä hoitanut tuttuja lapsia, mutta nyt tuli mieleen, että oikeastaanhan meidän pitäisi tarjoutua hoitamaan vieraita eikä tuttuja lapsia! Eli kaikki te vieraat (ja mielellään vieraskieliset) ihmiset, jotka haluatte lomaa lapsistanne, ottakaa vain reippaasti yhteyttä! Traumatakuu!