Suurin osa lukijoistani tietää, miksi minusta juuri äitienpäivänä tuntuu tältä. Siltä se nimittäin tuntuu, todella paskalta! Tunnen itseni niin nollaksi, ettei tämän nollempaa ihmistä ole. Olen kelvoton, arvoton, näkymätön ja vanha. Elämälläni ei ole kenellekään merkitystä, paitsi R:lle ja sillä on samat fiilikset.

Minun pitäisi varmaan olla aurinkoisessa puutarhassamme onnellinen hymy huulillani kaivamassa multaa ennen kuin juon iltapäiväkahvit oman armaani kanssa onnellisesta parisuhteesta nauttien. Sen sijaan olen yksinäinen, väsynyt ja masentunut. Ottaa muun muassa suunnattomasti päähän asua kaukana kaikista läheisistä ihmisistä ja omasta perheestä. En koskaan tapaa ketään ellen itse matkusta jonnekin, eikä kukaan koskaan pistäydy meillä tai kutsu kylään. Oikeasti, jos suurimmalta osalta sukulaisiani tai ystäviäni kysyisi, ovatko he aikoneet joskus käydä meillä, vastaus olisi todennäköisesti ei! Miksi ajaa puolen Suomen halki katsomaan jotain lapsetonta pariskuntaa? Emme me ole mielenkiintoisia.

Rkin on masentunut ja potee eksistentialistista kriisiä. Hän on käyttänyt viimeiset kymmenen vuotta klassikkojen käännöstyöhön, josta ei loppujen lopuksi ole kenellekään hyötyä (kaikkein vähiten rahallista) ja jota kukaan (minua ei lasketa) ei arvosta. Oman alan töitä ei tunnu olevan missään, ei varsinkaan täällä. Hyvä yliopistokoulutus menee hukkaan, puhumattakaan uudesta tutkinnosta, jonka loppuunsaattaminen vie nyt kaiken ajan ja joka on työnsaannin kannalta todennäköisesti aivan yhtä hyödytön kuin entinenkin. Asuntolainaa pitäisi jollakin maksaa, mutta ainoat työmahdollisuudet näyttäisivät olevan ei-koulutusta-vastaavat pätkätyöt ympäri Suomea. Minä en haluaisi enää matkalaukkuelämää, eikä R:kään, mutta mitä muuta voimme tehdä? En kestä myöskään kotona masentuneena makaavaa miestä.

Tuntuu absurdilta, kun joku kysyy, mitä kesällä teemme. Ei meillä ole mitään suunnitelmia. R aikoo tehdä tutkimustaan tauotta koko kesän eikä meillä ole rahaa mennä mihinkään. Minä menen osaksi kesälomaa töihin.

Tänä erityisen paskana päivänä tuntuu siltä, että meitä läiskitään joka suunnalta märällä rätillä naamaan samalla, kun elämämme valuu hukkaan. Miksi emme aloittaneet adoptioprosessia aikaisemmin? Pian olemme liian vanhoja, liian köyhiä ja liian masentuneita. Huhut kertovat, että Kiina-adoption odotusajat pitenevät eksponentiaalisesti: tällä hetkellä veikataan, että odotus kestäisi kolmisen vuotta. Siihen mahtuu vielä monta paskaa päivää.


EDIT klo 00.12:
Kävin pitkällä lenkillä ämppäri korvassa ja helpotti vähäsen. Sitten möyrin siellä puutarhassa vähän, vaikka välillä valui kyyneleet poskille, ja sekin helpotti vähäsen. Lopuksi kävin ostamassa kioskilta akkainlehden (aika pitkään kyllä meni ennen kuin löysin sellaisen, jossa ei ollut koko lehti täynnä äitiysäitiysäitiys -aihetta) ja menin sen kanssa kylpyyn, mikä helpotti pikkuisen lisää. Sitten soitti Hanneli Järvenpäästä, ja nyt alkaa taas elämä voittaa.

Oikeasti meillä on asiat ihan hyvin, jopa tosi hyvin. Aina se ei kuitenkaan auta: tällä voimattomuuden ja huonouden tunteella ei nimittäin ole mitään tekemistä järjen kanssa. Vaikka suren, pohdin ja odotan lastamme 364 päivää vuodessa, tämä yksi päivä, jolloin veistä käännetään haavassa urakalla, tuntuu ylitsepääsemättömältä. Onneksi siinäkin päivässä on vain 24 tuntia ja ne alkavat olla ohi.