Huokaisuttaa niin maan kovasti. Yksi työhuone luvattiin mutta meni nenän edestä, missä välissä tietokone ehdittiin kiikuttaa puhdistettavaksi, eikä sitä ole tietenkään mitään järkeä enää tuoda takaisin jos kerta olen lähdössä (kai joskus kuitenkin?) pois tästä hometalosta... Esimieheni ei kommentoinut asiaa mitenkään, hänestä seuraava esimies kommentoi että onpas ikävää ja ole nyt varovainen ettei tuohon mene rahaa! Mene rahaa? Minulla ei ole työhuonetta, tietokonetta eikä mitään muutakaan, ja esimies on huolissaan siitä, että menee rahaa? Tällä menolla sitä ei kyllä tulekaan, koska en aio opettaa, ennen kuin minulla on työhuone. (Yliopiston rahahan tulee viime kädessä tulosvastuulla eli suoritettujen opintoviikojen perusteella, nyt niitä ei tule yhtään kun kaikki seisoo.)

Hyviäkin asioita maailmaan mahtuu, onneksi. Äiti ja isä olivat lukeneet Lapsi suoraan sydämeen -kirjan, jonka heille jätin. Siis siitä huolimatta, että äiti oli kirjaa antaessani sitä mieltä, ettei tarvitse adoptio-aiheesta mitään tietoa. Molemmat olivat myös sitä mieltä, että hyvä kirja, ja äiti sanoi tajunneensa, miten tärkeää heillekin olisi ollut tietää jotain esimerkiksi kiintymyssuhdehäiriöistä ennen sisarieni ja veljeni meille tuloa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Isä pyysi myös kirjoittamaan adoptiopäiväkirjaa, että hekin voisivat seurata prosessiamme jotenkin, kun ei aina viitsi kysyä että no, edistyykö se (hän on ilmeisestikin huomannut, että jatkuva kysymys aina välillä ottaa päähän, kun yleensä ei ole mitään uutta kerrottavaa). Hyvä idea, ehkä teemmekin jonkinlaisen avoimen päiväkirjan tästä prosessista, muutkin läheiset voisivat olla kiinnostuneita.

Nyt poistun kotiin korjaamaan niitä prkleen tenttejä, jotka ei ikinä lopu, vaikka en pystykään kirjoittamaan tuloslomaketta, koska se on tietokoneella (eläköön paperiton toimisto!) johon en nyt pääse käsiksi. Huoh.