Tuazophian  kommenttipalstalla on mielenkiintoinen keskustelu, joka sivuaa surun käsittelemistä. Kommentoin jo sinnekin, mutta postaan nyt tämän itse, kun vastaukseni hieman venyi…

Tätä on varmasti erittäin vaikea yleistää, joten älkää ottako kirjaimellisesti!

 

Kun biologiset (syntymättömät) lapsemme kuolivat yksi toisensa jälkeen, ystävämme lohduttivat meitä sanomalla, että älkää välittäkö, ensi kerralla se kyllä onnistuu! Mikä? Meidän lapsemme oli juuri kuollut! Ymmärrän kyllä, että keskenmeno ei tunnu ulkopuolisen silmissä kuolemalta ja että moni mieltää sen vain abstraktina 'yrityksenä' saada lapsi. Meille jokainen lapsi oli olemassa erittäin konkreettisesti, ja kuolikin erittäin konkreettisesti. Koska kuitenkin käytännössä todella yritimme monta kertaa uudelleen, sivullisesta saattoi taas näyttää siltä, ettemme 'jääneet' suremaan edellisiä epäonnistumisia, ja näin asia osittain olikin, koska keskitimme ajatuksemme uuteen toivoon.

Kun sitten lopullisesti tajusimme, ettei meille koskaan synny biologista, elävää lasta, suru oli murskaava. Yhtäkkiä kaikki kuolleet lapsemme muodostivat suuren, mustan surumöykyn, joka ei noin vain häviä sillä, että päättää tehdä jotain muuta, ei myöskään sillä, että HALUAA tehdä jotain muuta (meidän tapauksessamme adoptoida). Jos tätä surua ei käsittele, se vain kasvaa ja koteloituu, ja estää aidon iloitsemisen mistään asiasta. Kun puhun surun käsittelemisestä, en väitä, että sitä voisi koskaan käsitellä loppuun, en nimittäin tiedä missä ja minkälainen on surun loppu. Kokemuksesta tiedän, että suru vie päivä päivältä, hitaasti mutta varmasti, vähemmän ja vähemmän arkipäiväämme.

Kun puhun surun käsittelemisestä, en tarkoita vain sitä, että suree aktiivisesti: itkee ja raivoaa ja antaa tunteiden tulla. Tarkoitan sitä, että jollain tavalla kanavoi surun konkreettisesti. Meille se tarkoitti sitä, että lapsillamme on hauta, jonne viemme säännöllisesti kynttilän ja kukkia. Tämä saattaa kuulostaa aivan pöhköltä, eihän meidän lapsiamme ole monen mielestä ollut olemassakaan. Meille haudalla käyminen on kuitenkin ollut todella tärkeä ja iso asia. Kun kävimme siellä ensimmäisen kerran, jätimme kynttilän palamaan ja kauniin kukan sen viereen. Poispäin kävellessämme tuntui ensimmäisen kerran viikkojen lohduttoman pahan olon ja loppumattomalta tuntuvan tuskan jälkeen siltä, että saimme rauhassa jättää surun hetkeksi. On ehkä vaikeata tajuta, miksi tämä on eri asia kun se, että yrittää jättää surun hetkeksi  ajattelemalla tai tekemällä jotain muuta. Surun keskelläkin jokainen toki yrittää tehdä välillä asioita: käydä töissä, tavata ihmisiä. Kaikesta normaalista tekemisestä tulee kuitenkin paha olo ja huono omatunto, koska syvällä sisimmässä tuntuu siltä, että jotenkin pitäisi surra koko ajan, eikä saisi jatkaa normaalia elämää, huolimatta siitä, että lähiympäristökin yllyttää unohtamaan surun. 

Laps(i)emme hauta ja haudalla käyminen ollut ja on meille todella tärkeää edelleen. Emme pitäneet heille kaikille omia hautajaisia, mutta haudalla käyminen on kuitenkin kanavoinut surumme jonnekin konkreettisesti, ja samalla tehnyt siitä meille itsellemmekin käsitettävän. Pystyin menemään töihin ja tapaamaan ihmisiä, jotka eivät olisi ymmärtäneet jatkuvaa itkemistäni (monen mielestä mitättömän asian takia), koska saatoin kanavoida ja purkaa suremiseni haudalla. Tärkeää oli ja on myös se, että menemme sinne usein yhdessä, se on meidän surumme. En usko, että olisimme pystyneet lähtemään adoptioprosessiin jos emme olisi tällä tavoin käsitelleet suruamme, jos kuolleet lapsemme velloisivat ajatuksissamme samassa abstraktissa tilassa, jonne sijoitamme toistaiseksi tulevat adoptiolapsemme.