Siitä lähtien, kun söin ensimmäisen kerran kikherneitä (Milloin? Ei aavistustakaan, mutta ainakaan ne eivät kuuluneet lapsuudenperheeni ruokavalioon), olen rakastanut niitä. Syötin niitä pari ensimmäistä yhteiselon vuottamme sujuvasti myös R:lle, kunnes hän (todellakin vasta useamman kikherneidentäyteisen vuoden jälkeen!) kerran mainitsi kuin ohimennen, ettei pidä niistä. Ollenkaan. Siis TÄH? Etkä ole tähän mennessä sanonut mitään? No en, kun en halunnut loukata... Mrrr! Vaikka kyseessä ei millään muotoa ollut suhteemme käännekohta, koin itseni petetyksi: minä, joka rakastan ruoalla, olin tullut syöttäneeksi R:lle jatkuvasti jotain, josta hän ei ole koko aikana pitänyt, eikä hän ollut sanonut siitä mitään!

Yksi kikhernepitoinen asia, jonka tekemistä olin vuosikausia suunnitellut, on hummus. Olin syönyt sitä silloin tällöin ja useimmiten tykännyt kovasti. En kuitenkaan jostain syystä ehtinyt tehdä sitä, ennen kuin R teki järkyttävän kikhernepaljastuksensa, mitä sittemmin olen muutaman kerran harmitellut. Tässä kerran eräs lähihenkilö kritisoi minua siitä, että ajattelen liikaa toisia, varsinkin R:ää ja tuppaan asettamaan toisten halut, tarpeet ja mieltymykset omieni edelle. Niinpä päätin lauantaina tehdä "itsekkäästi" hummusta, ja teinkin. Mutta kuinka kävikään sunnuntaina, kun tarjosin sitä aamiaisella? Rhän TYKKÄSI siitä kuin hlu purosta! Anna mun kaikki kestää. Tuplapetos!

Omasta mielestänikin hummus oli hyvää, ja tuhosimme ensimmäisen satsin miltei sukupuuttoon jo aamupalalla. Erityisesti paahtoleivän ja paahdettujen paprikoiden kanssa se oli lähes sanoinkuvaamattoman hyvää! Sunnuntai-iltapäivällä konsultoin sukumme hummusosastoa asiasta ja kaupassa käytyäni valmistin uuden, oikeaoppisemman (?) satsin. Kasasin blenderiin purkillisen bulgarian jugurttia, tölkillisen kikherneitä*,  yhden sitruunan mehun, köntin tahinia (eli seesamtahnaa: omani on (häpeän tunnustaa) miljuuna vuotta vanhaa ja jo tosi jankkia, mutta meni vielä blenderillä sössöksi, yleensä se lienee jo valmiiksi aika löysää), monta valkosipulin kynttä, pienen lorauksen oliiviöljyä, sekä ropauksen jauhettua paprikaa, cajun-maustetta ja mustapippuria. Sitten paahdoin kuivalla pannulla kuminan- ja korianterinsiemeniä, jauhoin ne morttelissa ja lisäsin blenderiin. Sitten vain surrurrrr! (ainakin omaan blenderiini on syytä laittaa nestepitoiset ainekset alle, muuten se sutii tyhjää eikä soosi kunnolla) Lopuksi maistelin ja lisäsin vielä suolaa, cajunmaustetta, paprikaa, kuminaa ja korianteria pienet tujaukset. Tästä tuli aika sitruunaista, joten vähemmän suuret sitruunanystävät voinevat laittaa sirtuunaa vähemmän. Alla aineet blenderin maljassa:

hummusaineet blenderissä -ja eikun surr!

Valmiin hummuksen laitoin laakeaan astiaan, ripottelin päälle seesaminsiemeniä (jotka minä siementenpaahtajaintoilija tietenkin paahdoin ensin) ja paprikajauhetta ja valutin pinnalle oliiviöljyä. Dippasimme hummukseen sunnuntain alkuruokana porkkananoita ja paahtoleipää. Slurps. Alla vielä yksityiskohta hummuksen pinnasta ennen seesaminsiementen ripottelua. (Pahoittelen kuvan laatua, taas oli pakko kuvata kelmeän keittiön lampun alla!)

valmis hummus (paitsi seesaminsiemenet puuttuu päältä)

Lienee sanomattakin selvää, että pidän paitsi hummuksen mausta, myös sen ihanista väreistä!


*) Olen kuullut väitettävän, että tölkkikikkareista tulee parempaa hummusta, koska kuivatut kuulemma kerätään raakoina, että ne säilyvät ehjempinä, eikä niistä liottamallakaan tule yhtä pehmeitä... omat liotuskokemukseni viittaavat kieltämättä samaan suuntaan.