Tiedättehän tunteen, kun pelästyy oikein kunnolla? En tarkoita pimeässä varjon säikkymistä tai hissin oven takaa paljastuvan odottajan hätkähtämistä vaan sellaista sydämen pysäyttävää pelästystä, että jalat lamaantuvat, kädet tärisevät ja sydän hakkaa miljoonaa.

Ajoin tässä eräänä päivänä pyörätietä pitkin. Noin puolitoista-kaksi metriä edelläni ajeli kaikessa rauhassa kaksi ala-asteikäistä lasta. Vastaan tuli suurehko neljän tien risteys, jossa jatkoimme kaikki suojatietä pitkin (meillä vihreä valo) kulkusuuntaan nähden suoraan, kun takaa tuleva, oikealle kääntyvä auto kurvasi aikamoisella vauhdilla suoraan päälle. Tai siis olisi kurvannut, jos en olisi saanut äkkijarrutettua sen verran, että auto osui vain etupyörään. Lensin pienen matkan taaksepäin, mutta sain jalan maahan niin, etten kaatunut aivan päistikkaa. Lapset ehtivät ehkä sentilleen alta pois ja jatkoivat kauhuissaan risteyksen yli. Auto ei pysähtynyt.

Liikenne risteyksessä seisahtui hetkeksi, kun kaikista suunnista tulevat ja menevät autoilijat, kävelijät ja pyöräilijät jäivät katsomaan, pääsenkö pois tieltä. Korjasin (onneksi ehjät) luuni ja vain hieman etutangostaan vääntyneen pyöräni nopeasti suojatieltä pyörätien laitaan. Sydän hakkasi, kädet tärisivät, tuntui että pyörryn siihen paikkaan. Olin varmaan aika järkyttyneen näköinen, koska eräs rouva tuli toiselta puolelta tietä kysymään, olenko ok. En pystynyt muuta kuin nyökkäämään. Ensimmäinen ajatukseni oli, että auto olisi voinut yhtä hyvin osua edelläni ajaneisiin pikkutyttöihin, jotka eivät takuulla olisi ehtineet jarruttaa yhtä nopeasti kuin minä.

Seuraavaksi melkein purskahdin itkuun, kun tajusin, että jos minulle olisi tapahtunut jotain, Rkään ei voisi koskaan saada lasta*.


Kolmas ajatukseni oli, että vika oli varmaan minussa. Ehkä suojatien yli ei saa ajaa, vaikka sen toisella puolellakin jatkuu pyörätie? Ehkä kääntyvää pitää aina väistää? Takaraivossa kummitteli kuitenkin jostain oppimani hokema "oikealta tulevaa pitää väistää": minä ajoin suoraan, kun taas auto tuli vasemmalta. Jyväskylän pyöräilyseuran sivuilta löysin seuraavan säännön: Risteyksessä kääntyvä väistää risteävää tietä ylittävää pyöräilijää, mopoilijaa ja jalankulkijaa. Jos ymmärrän tämän oikein, autoilijan olisi siis pitänyt väistää minua?


Siitä eteenpäin fiilikseni on ollut RAIVO. Harrastan muutenkin autoilijoiden syyllistämistä paitsi kasvihuoneilmiöstä, myös itsekkyydestä (ikinä ei tarjota kyytiä autottomille), piittaamattomuudesta (kai mä nyt vähäks aikaa voin tähän parkkeerata?), huonoista käytöstavoista (sateella vesilätäköt roiskitaan surutta mummojen niskaan eikä valottomassa risteyksessä ikinä anneta tietä jalankulkijoille) ja yleisestä ääliömäisyydestä (joo on tässä varmaan pihakatu, mutta kai tässä silti voi vähän kovempaa ajaa? Vilkun käyttämättä jättämisestä en edes aloita). Se, ettei autoilijalle tässä tapauksessa koitunut mitään seuraamuksia, raivostutti erityisesti. Okei, paljon mitään ei tapahtunut, mutta olisi voinut tapahtua, etenkin niille kahdelle lapselle!

Suhtaudun autoihin ja autoilijoihin ehkä hieman kärkevästi, mutta siihen on syynsä. Päälleni on ajettu kerran oikein kunnolla ja kaksi kertaa niin, että luita ei murskaantunut. Joka ikisellä kerralla olen ollut se, jolla on vihreä valo tai joka muuten noudattaa liikennesääntöjä. Pahimmassa onnettomuudessa minulta meni lonkka poikki ja sain aikamoisia ruhjeita eri puolille. Tämä tapahtui jenkkilässä, jossa tutun asianajajan yllytyksestä sentään vaadin ja sain maan tavan mukaan korvaukseksi rahaa: autoilija (joka ajoi väärään ajosuuntaan ja väärää kaistaa) ei tosin itse joutunut edes maksamaan mitään, hänellä oli vakuutus. Siitä miekkonen olikin varsin tietoinen jo onnettomuustilanteessa: itse olin taju kankaalla, mutta silminnäkijä kertoi, ettei äijä tullut edes ulos autosta, odotti vain sen aikaa, että ambulanssi tuli, ettei häntä voitu syyttää heitteillejätöstä (hit and run)...

Halajan siis vähintään salaa kostoa kaikille autoilijoille : mitä kalliimpaa autolla ajaminen on ja mitä korkeammin polttoaineita verotetaan, sen parempi. Kiäh kiäh! (pitäkää todellakin tunkkinne!)


*) Adoptiovanhempienhan pitää olla terveitä ja vammattomia: jos olisin loukkaantunut vakavasti, vammautunut tai kuollut, adoptioprosessimme päättyisi siihen. En nyt tuossa tilanteessa tullut ajatelleeksi, että voisihan R  tietenkin esim mennä uudelleen naimisiin... :-)