Viime lauantaina R soitti minulle junaan, jossa kiidin (vai kiisin? en koskaan tiedä, kumpi on oikein) pääkaupunkiseudulta kotia kohti*. Hän ilmoitti juhlallisesti, että tänään nautimme lapsettomuudesta. Ensin ulos syömään, sitten elokuviin, ja jos halutaan niin vielä vaikka drinksuille. Sunnuntaina lojuimme pitkään sängyssä, söimme aamupalan vuoteessa, lämmitimme päiväsaunan, katsoimme elokuvan saunatakeissa ja pukeuduimme vasta iltapäivällä.

Tämä kuvaa sitä vaihetta, jossa nyt olemme: alamme vähitellen uskoa, että jonain päivänä todella saamme lapsen, mutta samalla tajuamme, kuinka onnekkaita olemme jo nyt, kun olemme löytäneet toisemme. Varsinkin seuratessani sivusta erään kollegan taistelua parisuhdeviidakossa olen viime aikoina tajunnut entistäkin selvemmin, miten aivan ihanan miehen olen löytänyt ja miten hyvä meillä on yhdessä.

Olemme suunnitelleet myös viimeistä matkaa kahdestaan: tuleva kesä on viimeinen kesä, jolloin voimme vielä matkustaa sellaiseenkin paikkaan, jonne pientä lasta ei voi helposti viedä ja jonne suurempi lapsi ei todennäköisesti suostu lähtemään. Niinpä olemme päättäneet lähteä hankalaan ja kaukaiseen paikkaan, jossa kaikki kulttuuri ruoka mukaan lukien on hyvin erilaista, missä kulkuvälineet eivät ole mukavia, missä hygienia on vähän niin ja näin, ja missä ei ole hotelleja tai retkeilymajoja saati välttämättä edes sänkyjä. Matkustamme epämukavasti ja hitaasti ja yritämme kuluttaa mahdollisimman vähän rahaa (jota yritämme säästää tiedätte kyllä mihin). Emme tee lopullista suunnitelmaa ennen lähtöä, vaan menemme minne nokka näyttää ja teemme sitä, mikä milloinkin huvittaa. Tästä kaukaisesta kolkasta yritämme sitten hivuttautua takaisin muiden maiden kautta; miten, jää nähtäväksi.

Ensi vuoden kesällä emme varmaan vielä ole lapsellisia, mutta todennäköisesti odotamme nimeämistä eli lapsitietoa, joka ensin soitetaan ja sitten faksataan meille milloin tahansa. Silloin emme voi olla puhelimen tavoittamattomissa toisella puolen maapalloa. Nyt sen sijaan voimme, ja samalla voimme muuttaa tämän kiduttavan pitkän odotuksen luonnetta tekemällä siitä merkityksellistä, omaa aikaamme.

Se, joka väitti, ettei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa, oli väärässä! Slurps!

edit: *) Tämän takia siis missasin Treen kuulemma niiiiiin hauskan blogimiitin, mutta uskon yhä, että se oli sen arvoista!