Seremonia
kesti noin kaksi minuuttia. Erehdyttävästi vuohta muistuttava
virkahenkilö kertoi meille ensin vakaalla äänellä ja silmiimme tiukasti
tuijottaen avioliiton tarkoituksesta (hänen olemuksensa ja tapansa
puhua jostain syystä nauratti, joten tuo avioliiton tarkoitus meni
minulta ohi, kun keskityin pokan pitämiseen) ja kysyi sen jälkeen
ennalta-arvattavat kysymykset, joihin vastasimme asianmukaisesti
'tahdon'. Sen jälkeen em. virkahenkilö jatkoi tiukkaa katsekontaktiaan
(pää heiluen vaihtaessaan minusta R:ään) ja muistutti vielä erikseen
siitä, että meidän tulee kohdella toisiamme avioliitossa
tasa-arvoisesti. Suits me.
Tämä
uusi siviilisääty ei juuri arjessa näy, paitsi tietenkin se hieno
sormus, joka ehti ajoissa ja josta tosiaan tuli hieno. Kaikille, jotka
ovat kysyneet, miltä nyt tuntuu, olen vastannut totuudenmukaisesti että
mukavalta. Kukaan ei ole urputtanut, että miksi ette järjestäneet
juhlia, tai jos on niin ihan vähän vaan. Sen sijaan muutama ihminen
reagoi sanomalla 'ai te aiotte adoptoida?', mikä hieman (murr!) riepoo:
vaikka asia teknisesti ottaen onkin juuri noin, en haluaisi, että
naimisiinmenomme nähdään vain
muodollisuutena. Jos kuka tahansa missä tahansa menee naimisiin, eikö
yleensä oleteta, että he rakastavat toisiaan ja haluavat olla yhdessä?
En ehkä taaskaan osaa oikein selittää mitä tarkoitan.
maanantai, 17. lokakuu 2005