Seremonia kesti noin kaksi minuuttia. Erehdyttävästi vuohta muistuttava virkahenkilö kertoi meille ensin vakaalla äänellä ja silmiimme tiukasti tuijottaen avioliiton tarkoituksesta (hänen olemuksensa ja tapansa puhua jostain syystä nauratti, joten tuo avioliiton tarkoitus meni minulta ohi, kun keskityin pokan pitämiseen) ja kysyi sen jälkeen ennalta-arvattavat kysymykset, joihin vastasimme asianmukaisesti 'tahdon'. Sen jälkeen em. virkahenkilö jatkoi tiukkaa katsekontaktiaan (pää heiluen vaihtaessaan minusta R:ään) ja muistutti vielä erikseen siitä, että meidän tulee kohdella toisiamme avioliitossa tasa-arvoisesti. Suits me.

Tämä uusi siviilisääty ei juuri arjessa näy, paitsi tietenkin se hieno sormus, joka ehti ajoissa ja josta tosiaan tuli hieno. Kaikille, jotka ovat kysyneet, miltä nyt tuntuu, olen vastannut totuudenmukaisesti että mukavalta. Kukaan ei ole urputtanut, että miksi ette järjestäneet juhlia, tai jos on niin ihan vähän vaan. Sen sijaan muutama ihminen reagoi sanomalla 'ai te aiotte adoptoida?', mikä hieman (murr!) riepoo: vaikka asia teknisesti ottaen onkin juuri noin, en haluaisi, että naimisiinmenomme nähdään vain muodollisuutena. Jos kuka tahansa missä tahansa menee naimisiin, eikö yleensä oleteta, että he rakastavat toisiaan ja haluavat olla yhdessä?

En ehkä taaskaan osaa oikein selittää mitä tarkoitan.