Luulin jo päässeeni yli siitä vaiheesta, jossa toisen lapsionni tuntuu olevan minulta pois. Edellisen kirjoitukseni tapausta lukuunottamatta olen saanut jälleen huomata, ettei se niin helppoa ole. Vauvauutiset sivaltavat yhä, varsinkin jos niiden lisäksi kerrotaan, että lapsi sai alkunsa heti, kun sitä alettiin toivoa.

Koen hirveän huonoa omaatuntoa kateudesta, jota koen niitä ihmisiä kohtaan, joille lapsi tulee pyytämättä ja (iloisena) yllätyksenä. Silti en pysty kitkemään sitä täysin itsestäni, en, vaikka inhoan ja halveksin itseäni sen takia.


Minusta on myös tullut vanhemmuusrasisti. Huomaan (edelleen huonoa omaatuntoa tihkuen ja itseäni inhoten) ajattelevani, että sellaiset vanhemmat, joilla on hyvä parisuhde ja molemmilla vahva halu saada lapsi ja sitoutua hänen kasvattamiseensa, ansaitsevat* lapsen enemmän kuin ne vasta toisensa kohdanneet, jotka saavat onnenkantamoisella raskauden alkuun noin vain, ja heittäytyvät sitten vanhemmuuteen kuin johonkin hauskaan kokeiluun.

Taannoisen kirjoitukseni kommenttiosastolla sivuttiin sitä, kuinka lapsensa 'helposti' saaneet kokevat syyllisyyttä meitä lapsettomia kohdatessaan. Siksi meitä on hankala tavata eikä meihin ole helppo suhtautua. Ei varmasti olekaan, mutta pitäisikö olla? Ei minunkaan ole helppo hymyillä ja onnitella raskauttaan julistavia kanssaihmisiä (mutta teen sen silti). Moni välttää samasta syystä ihmisiä, joiden läheinen on juuri kuollut, jonka lapsi on vakavasti sairas tai jolla on juuri todettu syöpä.

Pitäisikö surevien, sairaiden ja epäonnisten vielä taipua kaksin kerroin, etteivät ne, joilla menee paremmin**, vain kokisi avuttomuutta tai (herra paratkoon) syyllisyyttä? Onko se, ettei pysty tukemaan ja myötäelämään toisen onnea, suurempi synti kuin se, ettei osaa tukea toista surutyössä? Kaipa kaikki nämä tunteet ja reaktiot ovat luonnollisia, niin vaikeata kun niitä onkin (itsessään) hyväksyä.


Ihmiset ovat erilaisissa elämäntilanteissa, eikä ole olemassa oikeaa tapaa suhtautua kaikkeen. Kuolleen omaisia ei voi lohduttaa, menetyksessä ei ole hyviä puolia eikä sairas lapsi parane välttelemällä. Elämä on epäreilua.

Täytyykö epäreiluus sitten hyväksyä?

Joskus tuntuu, että toisten täytyy, toisten ei.

*) Tiedän, lapsia ei ansaita, ne ovat taivaan lahja jne... tämä onkin kärjistys ja esimerkki omasta ääliömäisyydestäni tässä(kin) asiassa.

**) Tajuan, että kaikki on suhteellista ja ettei kukaan (kai?) ole kaikissa suhteissa onnellinen. Epäreiluutta  elämä on silti täynnä. Kyllä mullakin on vaikeeta -ihmiset älkööt vaivautuko kommentoimaan.