Ihmettelen tässä itseäni. Olemme viime päivinä lueskelleet kovasti adoptiosta (yllättäen), varsinkin kiintymyssuhteen syntymisestä, sen vaikeudesta, lapsen todennäköisistä hylätyksi tulemisen kokemuksista jossain vaiheessa jne. Olemme tulleet lukemastamme huolimatta yhä varmemmiksi siitä, että haluamme adoptoida lapsen, ja että osaamme ainakin varautua näihin ongelmiin (vaikka tajuammekin, että toistaiseksi vain luulemme osaavamme, emmehän todellisuudessa voi tietää sitä ennen kuin kohtaamme itse tilanteen) ja tarvittaessa etsiä apua.

Olen nyt kertonut muutamalle ihmiselle, että aiomme adoptoida. Reaktiot ovat olleet myönteisiä, tyyliin voi kun ihanaa, se on varmaan hyvä vaihtoehto teille, hyvä juttu, sitten ainakin saatte lapsen. Seuraavaksi ihmiset yleensä kiirehtivät vakuuttelemaan meille, että adoptiolapsi on aivan samalla tavalla oma lapsi kun biolapsikin. On hyvä, että lähipiiri kannustaa, mutta miksi nämä reaktiot ärsyttävät? Eilen hyvä ystäväni, jolle kerroin adoptiosta, sanoi ensin, että ihanaa! ja sitten selitti pitkästi, kuinka hänestä adoptiolapsen ja biolapsen (jollainen hänellä itsellään on) välillä ei ole mitään eroa.

Miten niin ei ole mitään eroa? Hän itse on hoivannut lastaan (sivullisen silmin hysteerisenä) päivästä 1 alkaen: vain parasta meidän rakkaalle, vain luomua, vain kehittäviä leluja, paljon syliä, pitkä imetys. Eikä tässä ole hänen mielestään mitään eroa kadulle hyljättyyn, laitoksessa kasvaneeseen lapseen, joka ei välttämättä koskaan ole ollut samassa sylissä kahta kertaa? Hänen lapsensa traumatisoituu, jos äiti ei ole vieressä, kun lapsi herää päiväunilta, jos lasta kielletään selittämättä perusteita, jos lapselle ei lueta tarpeeksi tai jos lapsi ei saa tarpeeksi unta, mutta adoptiolapsi on tehty teflonista siihen päivään saakka, kun adoptiovanhemmat saavat hänet syliinsä?


Tästä syntyy ketjureaktio. Ystäväni hokee (ehkä meitä lohduttaakseen??), kuinka adoptiolapsi varmasti kehittyy aivan samalla tavalla kun biolapsi, kuinka biolapsi voi ihan yhtä helposti tulla koulukiusatuksi, kuinka bioäitikään ei välttämättä automaattisesti osaa kiintyä lapseensa. Minä reagoin väittämällä vastaan, eikä kehity, sillä on todennäköisesti vaikka mitä ongelmia, niin mutta jo adoptiolapsen ulkonäkö yllyttää kiusaajia, no joo jo mutta se on tosi harvinaista, kun taas adoptiolapsilla... Mrrr. Olen todella ärsyyntynyt itseeni.

En näe adoptiolasta ongelmakimppuna, jonka kanssa juostaan terapiasta toiseen ja kärsitään. En myöskään näe itseäni uhrina, joka joutuu kestämään kaiken tuon. Jostain syystä kuitenkin haluaisin, että ihmiset näkisivät eron biovanhemmuuden ja adoptiovanhemmuuden välillä, vaikken osaa itsekään selittää tuota eroa järkevästi. Tarkoitan ehkä sitä, että minun mielestäni kaikki adoptiolapset ovat erityistarpeisia lapsia, ja jotenkin toivoisin, että lapsen lähipiirissä olevat ihmiset tajuaisivat sen?

En oikeastaan osaa pukea sanoiksi yhtään mitään siitä, mitä ajattelen.