Lyhennetty versio: juoksua tuttavan/sukulaisen luota toisen luo, maltillista shoppailua, hikeä valuva selkä vuoroin auringossa, vuoroin vesisateessa. Kokoustamista, työryhmähommia, huvia, kuulumisten vaihtoa, velvollisuudelta tuntuvia iäkkäiden sukulaisten tapaamisia. Lahjapöydän laittoa, ruusujen leikkuuta, kakkujen ja voileipäkakkujen kuorruttamista ja koristelua, kahvin keittoa, kuohuviinilasien pesua, juoksemista, ärsyyntymistä, väsymystä, odottelua, lisää ärtymystä.

Liian pieni annos niitä ihmisiä, joita olisin oikeasti halunnut nähdä. Liian monta kertaa vastaaminen kysymykseen "mites se teidän adoptio.." ja lopulta lähes paniikinomainen suru: näin joudun vastaamaan vielä seuraavissa ja varmaan vielä sitä seuraavissakin kesäjuhlissa. Niillekin kysyjille, joilla silloin on nykyisen vauvan ja taaperon lisäksi uusi vauva. Muiden kauhistelua, sääliä ja tuohtumusta, jotka vain lisäsivät v***tusta. Huonouden, tarpeettomuuden ja mitättömyyden tunteita, salaista itkua ja hammastenkiristystä.

Reissun pelastava rauhallinen, lämmin kesäpäivä maalla, ymmärtävää seuraa ja talviturkin heitto jo (oikeasti!) melkein lämpimässä järvessä.

Kotona raahasimme entisen keittiön pöydän kellarista pihalle ja joimme ensimmäiset pihakahvit auringossa. Totesimme, että rähjäinen keinukin näyttää vihreyden keskellä ihan hauskalta, eikä sitä varmaan tarvitsekaan maalata tähän hätään.