Huokaus. Jokainen vastaantuleva lapsiperhe, jokainen koulun pihalla kirmaava lapsi, jokainen lapsistaan puhuva kollega lounaalla, kaikki televisio-ohjelmat, elokuvat, kirjat ja lehdet... kaikki muistuttaa siitä, mitä me emme voi saada ja mitä toiset saavat ilmaiseksi, itsestään ja niin helposti. Tai siltä se minusta näyttää, vaikka jossain aivojeni sopukassa tiedän, ettei se välttämättä ole niin. Miten ihmeessä voi olla niin, että se ei meille vain ole mahdollista? Mitä juuri me teimme väärin?

Olin varmaan ahne ja tyhmä kun luulin, että meillä on samat mahdollisuudet kuin muillakin. Oli väärin olettaa, että mekin voisimme jonain päivänä ihailla omia piirteitämme lapsessamme, iloita heidän perinnöllisistä piirteistään tai leikkisästi kauhistella isoisältä tulleita hörökorvia. Isoäitini, jolle kerroin lapsettomuudestamme, totesi, että sellaista ei meidän suvussa ole ennen ollutkaan, tapana on ollut saada lapsia. Enkö enää kuulu siihenkään joukkoon?

On todella leprainen olo. Kuorrutettuna huonolla omallatunnolla siitä, että olen katkera ja kateellinen. Ja siitä, etten osaa lopettaa suremista enkä lohdutu vaikka minua yritetään lohduttaa. En haluaisi mennä minnekään enkä tavata ketään, en haluaisi törmätä lapsiin kadulla, töissä ja televisiossa, enkä kuulla heistä mitään. Kotona en kestä olla, siellä ei ole muuta kun tukehduttava suru ja siihen tukehtumassa oleva puoliso.