Huokaus.
Jokainen vastaantuleva lapsiperhe, jokainen koulun pihalla kirmaava
lapsi, jokainen lapsistaan puhuva kollega lounaalla, kaikki
televisio-ohjelmat, elokuvat, kirjat ja lehdet... kaikki muistuttaa
siitä, mitä me emme voi saada ja mitä toiset saavat ilmaiseksi,
itsestään ja niin helposti. Tai siltä se minusta näyttää, vaikka
jossain aivojeni sopukassa tiedän, ettei se välttämättä ole niin. Miten
ihmeessä voi olla niin, että se ei meille vain ole mahdollista? Mitä
juuri me teimme väärin?
Olin
varmaan ahne ja tyhmä kun luulin, että meillä on samat mahdollisuudet
kuin muillakin. Oli väärin olettaa, että mekin voisimme jonain päivänä
ihailla omia piirteitämme lapsessamme, iloita heidän perinnöllisistä
piirteistään tai leikkisästi kauhistella isoisältä tulleita hörökorvia.
Isoäitini, jolle kerroin lapsettomuudestamme, totesi, että sellaista ei
meidän suvussa ole ennen ollutkaan, tapana on ollut saada lapsia. Enkö
enää kuulu siihenkään joukkoon?
On todella
leprainen olo. Kuorrutettuna huonolla omallatunnolla siitä, että olen
katkera ja kateellinen. Ja siitä, etten osaa lopettaa suremista enkä
lohdutu vaikka minua yritetään lohduttaa. En haluaisi mennä minnekään
enkä tavata ketään, en haluaisi törmätä lapsiin kadulla, töissä ja
televisiossa, enkä kuulla heistä mitään. Kotona en kestä olla, siellä
ei ole muuta kun tukehduttava suru ja siihen tukehtumassa oleva puoliso.
keskiviikko, 31. elokuu 2005