Minua on aina ärsyttänyt, kun ihmiset pientä snobbailun makua ilmassa huokailevat, että ulkomailla ihmiset ovat järestään ystävällisempiä, palvelu parempaa ja kohteliaisuus pikkulapsillakin verissä.

Paluulentoni Milanosta lähti aikaisin aamupäivällä, joten olin edellisen yön lentokentän lähellä hotellissa. Olin löytänyt hotellin netistä ja kiireessä vain printannut varauspaperin mukaan ajatellen, että surffailen sitten reittiohjeet myöhemmin. Junassa en mahtavien maisemien takia juuri papereitani ehtinyt vilkuilla; sen verran muistin, että hotelli on noin puolen km päässä rautatieasemalta, joten päätin kysyä tietä ja kävellä, vaikka olikin jo pimeää.

Rautatieasemalla eräs vanha mies osasi vähän ranskaa ja selitti erittäin ystävällisesti reitin, jonka vaikutti helpolta. Läksin saman tien matkaan, mutta noin puolen km päässä uskoni loppui kesken, kun missään ei näkynyt hotellin tapaistakaan. Piipahdin siis erääseen pikaruokapaikkaan kysymään uudelleen tietä. Paikalla oli kolmen naisen muodostama henkilökunta ja yksi asiakas, nuori nahkatakkimies. Ymmärrän kyllä italiaa sen verran, että tajusin kaikkien olevan keskenään eri mieltä siitä, minne pitäisi mennä, mutta lopulta he päätyivät yksissä tuumin neuvomaan minut aivan päinvastaiseen suuntaan ja väittivät, että matkaa olisi yli km. Nahkatakkijätkä solkkasi varmuuden varaksi ohjeet myös "englanniksi".

Reitti kuulosti kuitenkin aivan liian epäuskottavalta ja poikkesin heti seuraavaan auki olevaan paikkaan kysymään uudelleen. Paikka oli juuri sulkemassa oleva pizzeria, jossa tarjoilija ei osannut muuta kuin italiaa mutta selitti runsaasti huitoen, minne piti mennä. Koska uskoin olevani hyvin lähellä hotellia, ihmettelin kovasti, että ensin piti mennä paluusuuntaan ja varmistin monta kertaa, että olin ymmärtänyt oikein. Oli myöhä, kadut olivat autioita ja oli alkanut hiljakseen sataa, joten en tuhlannut aikaa vaan lähdin varsin reippaasti matkaan.

Harppoessani eteenpäin aloin pian kuulla takaani juoksuaskelia ja huohotusta, joten kiristin tahtia taakseni katsomatta. Sitten kuulin läähätyksen sekaisia "signora, signora"-huutoja ja joku kosketti olkapäätäni. Käännyin ja näin kahvilan tarjoilijapojan, joka oli juossut perässäni ja nojasi polviinsa aivan läkähtyneenä: olin sittenkin lähtenyt väärään suuntaan! Poikaparka pystyi tuskin hengittämään (kävelen yleensäkin nopeasti ja nyt kieltämättä painelin melkoista vauhtia ihan siltä varalta, että minua seuraisi murhaaja-raiskaaja kirveineen), mutta saattoi minut edelliseen kadunkulmaan ja viittilöi taas siitä eteenpäin. Kiittelin kovasti nuorta miestä avusta, vaikka pikkuisen alkoi jo ärsyttää monimutkaiseksi muuttunut matkanteko.

Jatkoin kaikesta huolimatta pojan neuvomaan suuntaan. Oli todella pimeää, sataa tihuutti ja liikkeellä oli vain muutamien miesten tai nuorten muodostamia ryhmiä siellä täällä, mikä ei lisännyt turvallisuudentunnettani yhtään. Tässä vaiheessa ärsytti myös se, että lentolaukkuni vetokahva oli mennessä hajonnut ja jouduin kantamaan sitä. Olin kävellyt pari korttelia eteenpäin, kun viereeni ajoradalle pysähtyi auto, josta huudettiin taas signoraa. Hetken epäröityäni kävelin tien reunaan katsomaan autoon, ja ällistyksekseni siellä oli ensimmäisen kahvilan nahkatakkipoika, joka huuteli "I'm sorry, I'm sorry, I say wrong!" Koska olin todellakin aivan eri suunnalla, kun minne he olivat minut neuvoneet, heppu oli ilmeisesti lähtenyt ajelemaan ympäriinsä etsimään minua! Tässä vaiheessa olin sen verran väsynyt, vihainen ja nälkäinen, että ponkaisin sumeilematta autoon ja pyysin, että poika ajaisi minut hotellille, minkä hän ystävällisesti tekikin, vaikka se oli enää korttelin päässä.

Kaivaessani respassa varauslappuani esiin huomasin, että sen kakkossivulla oli varsin selkeät ohjeet siitä, miten asemalta hotellille pääsee näppärimmin. Kun aamulla lähdin taas kohti asemaa lentokenttäbussille, menin ulos hotellin takaovesta ja tajusin olevani suurin piirtein siinä, missä uskoni loppui kesken noudattaessani ensimmäisen miehen reittiohjeita.

En edelleenkään suostu sanomaan, että italialaiset tai muutkaan ulkomaalaiset olisivat aina ja kaikkialla ystävällisempiä kuin suomalaiset. Sen sijaan sanon, että olipas mukavaa, kun omat ennakkoluulot osoittautuivat vääriksi. Heti mennessäni ensimmäiseen kahvilaan olin nimittäin ajatellut, että nahkatakkijätkä näyttää epäilyttävältä, eikä pizzerian tarjoilija herättänyt minussa yhtään enempää luottamusta.

Pitäisi uskaltaa luottaa toisiin ja itseensä enemmän!