Hesarin taannoinen kirjoitus sijaisvanhempien uupumisesta ja Porvoon kaksoisitsemurhasta virinnyt keskustelu herättivät minut jälleen kerran miettimään omaa taustaani "sijaisperheessä" kasvaneena. Lainausmerkit kuvastakoot inhoani termiä sijaisperhe kohtaan. Koen tämän termistön etäännyttävän minut sisaruksistani tavalla, josta en pidä. Vaikka meille kaikille on aina ollut selvää, etteivät minun vanhempani ole meidän kaikkien vanhemmat, eivät sisarukseni ole minulle kenenkään sijaisia, kyllä he ovat ihan omia itsejään (äh, miten ihmeessä tuo taipuu?).

Kirjoitin taannoin siitä, mitä muistan sisarusteni tulosta meille ja siitä, miten minulta meni kymmeniä vuosia, ennen kuin tajusin, miten erilainen minun elämäni on sisaruksiini verrattuna ollut. Muistan, miten joskus syytin äitiäni siskoni suosimisesta ja koin hyvin epäreiluna vastauksen, jossa vihjattiin minulla olevan jotenkin "helpompaa" kuin hänellä. Teini-iässä kävimme kerran yhdessä sisareni kanssa pyöräretkellä hänen biologisen äitinsä luona. Tämä nainen (jota kutsuimme etunimellä) oli koko vierailumme ajan enemmän tai vähemmän humalassa. Joskus myöhemmin mietin, että sisareni varmaan häpesi äitiään, mutten silloinkaan tajunnut, että pahinta luultavasti oli se, ettei hänen äitinsä osoittanut yhtään suurempaa kiinnostusta häntä kuin minua kohtaan.

Sisarukseni ovat ennen meille tuloaan joutuneet kokemaan asioita, jollaisia ei kenellekään toivoisi ja joita ymmärrys, sääli tai myötätunto eivät pyyhi pois. Sellaisen jälkeen ei ole helppoa rakentaa luottamuksellista kiintymyssuhdetta kehenkään, puhumattakaan ristiriidoista ja huonommuuden tunteista, joita tieto biologisten vanhempien ongelmista ja epäonnistumisista lienee saanut aikaan. Pienenä meillä sisaruksilla ei ollut näistä asioista mitään tajua, mutta näin jälkikäteen näen varsinkin yhden veljeni käytöksen, ongelmat vanhempieni kanssa ja myöhemmät elämänvaiheet aivan eri valossa.

Minun vanhempani ottivat sisarukseni meille naivin auttamishalun ja maailmanparantamisuskon vallassa. He olivat täysin valmistautumattomia mihinkään, mitä uusi tilanne tuo tullessaan sen enempää heidän itsensä kuin perheessä jo olevien lasten kannalta. Käytännössä sisarukseni haettiin lastenkodista hetken mielijohteesta vain muutaman viikon varoitusajalla. Kun mietin tätä nyt tulevan adoptioäidin näkökulmasta, olen vakaasti sitä mieltä, että olisi ollut kaikkien edun mukaista, jos heidät olisi pakotettu miettimään asiaa pidempään. He ja me muut lapset olisimme tarvinneet jonkinlaista valmennusta tai edes tietoa yhtään mistään asiaan liittyvästä ennen sisarusteni tuloa perheeseen. Nyt jälkikäteen on helppo sanoa, että hyvinhän se meni, mutta ei se aina mennyt, eikä kaikki ole ongelmatonta nykyäänkään.

Monet ovat kyselleet meiltäkin, miksemme lähde mukaan "sijaislapsitoimintaan". Käytän lainausmerkkejä, koska minusta sijaislapsen ottaminen perheeseen ei ole mikään harrastus. Kuten voinette arvata, minulla ei todellakaan ole mitään sijaislapsia vastaan, mutta myönnän, että minua ärsyttää se, että tätä kysytään juuri meiltä. Onko meillä joku velvollisuus työksemme ruveta pelastamaan kaikkia maailman lapsia, koska aiomme adoptoida? Rivien väleissä ymmärrän kysymyksen myös niin, että meidän pitää perustella sitä, että olemme nyt nimenomaan adoptoimassa emmekä ottamassa sijaislasta. Eniten ärsyttää se, että se perustelu saa minut vaikuttamaan itsekkäältä paskalta.