Edellisen postaukseni kommenteissa pohdin anonyymin lukijan pyynnöstä sitä, miten olemme "selvinneet" lapsettomuudesta, siis siitä kaiken alleen peittävästä suremisen vaiheesta, jossa muutama vuosi sitten elimme. Tähän pohdintaan tuli muutama kommentti, joissa ihmeteltiin kuvailemiani pahimpien aikojemme tuntoja. Sitä, miten ja miksi minä, terve, nuorehko (heh), hyvässä parisuhteessa ja työpaikassa oleva nainen olen voinut tuntea itseni niin kokonaisvaltaisesti arvottomaksi epänaiseksi.

Hyvä kysymys, enkä osaa siihen vastata muuten, kuin että lapsettomuudesta tuli minulle (meille) sen suuruusluokan ongelma ja suru, että näin itseni ja R:n vain sen läpi. Se, että muutakin elämää oli ja on, oli toisarvoista: jos se olisi ollut mahdollista, olisin jäänyt kotiin tuijottamaan seinää. Menin ulos ja toisten seuraan vain, koska oli pakko mennä töihin ja yrittää vaikuttaa normaalilta. Häpeä, jota lapsettomuus aiheutti, oli murskaavaa. Omassa mielessäni olin täysin, absoluuttisesti ja peruuttamattomasti arvoton, ja se, että muut yrittivät vakuuttaa minulle muuta, oli vain hämäystä ja sääliä.

On todella vaikea selittää näitä tunteita sellaiselle, joka ei ole niitä itse kokenut. Voisin kuvitella, että se on yhtä vaikeaa, kuin saada vakavasti masentunut ihminen uskomaan, että hänellä on kaikki hyvin, kun on ruokaa ja vaatteita. Totta kai tajusimme itsekin, että meillä menee monessa suhteessa loistavasti jo pelkästään siksi, että olemme syntyneet tänne lottovoittomaahan, olemme saaneet opiskella mitä haluamme, olemme löytäneet toisemme jne puhumattakaan siitä, ettei meillä ole lepraa, AIDSia, lintuinfluenssaa tai luteita. Silti vähintäänkin alitajuisesti ajattelin, että koko ihmiskunta oikeasti kuitenkin arvottaa meidät sen pohjalta, onko meillä lapsia.

Muistan yhä yhden seminaarin, jossa kouluttajat keksivät tilaisuuden aluksi seuraavanlaisen tutustumisleikin: jokaisen piti astua vuorollaan lattialle levitetyn suuren Suomen kartan päälle ja mennä seisomaan ensin siihen, missä itse on syntynyt, sitten kertoa lyhyesti elämänpolkunsa siirtyen aina uuteen paikkaan kartalla sen mukaan. Yhtä henkilöä lukuun ottamatta kaikilla paitsi minulla oli jo aikuisia lapsia (olin keskimäärin 10-15 vuotta muita nuorempi), ja he kaikki lopettivat kertomalla, missä päin heidän lapsensa nykyisin asuvat ja jatkavat suvun tarinaa. Kun minun vuoroni tuli, seisoin lamaantuneena syntymäpaikkakuntani päällä. Kaikki voimani keräämällä sain mitenkuten harpottua Suomen kartan läpi kertoen opinnoistani ja työstäni. Päässäni takoi vain yksi ajatus: minun sukuni loppuu minuun. En ole mitään, en yhtään mitään, lopun tähän.

Jos olisin saanut valita ja/tai uskallus olisi riittänyt, olisin muutama vuosi sitten painanut trikooasun rintapielessä nappia ja sanonut Beam me up.* En kestänyt lohduttamista, mutten myöskään sitä, ettei lohdutettu. En kestänyt sitä, että meiltä kyseltiin lapsettomuudesta, enkä sitä, ettei kyselty. Sillä, mitä muut minusta ehkä ajattelivat, ei ollut väliä, koska pystyin itse ajattelemaan vain itseäni, enkä kestänyt sitä, minkä itsessäni näin.

Nyt, kun olemme aikamme surreet ja yrittäneet käsitellä suruamme, maailma alkaa pikkuhiljaa näyttää paremmalta paikalta. Olen vihdoin tajunnut, ettei koko universumi pyörikään sen ympärillä, onko meillä jälkikasvua ja miksi ei. Olen lakannut ajattelemasta jokaista raskaana olevaa naista sen unelman ruumiillistumana, joka meiltä on riistetty. Jokainen näkemäni pikkuvauva ei enää edusta sitä ainutlaatuista äidin ja vastasyntyneen yhteyttä, jota en koskaan tule kokemaan.

Pikku hiljaa olen tajunnut ja antanut itseni jälleen uskoa ja toivoa, että meilläkin on mahdollisuus vielä tulla lapsiperheeksi. Ei samanlaiseksi kuin muut, muttei sen huonommaksikaan. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että olen oppinut arvostamaan sekä itseäni ja R:ää riippumatta siitä, tuleeko meistä jonkun isä ja äiti.

Vihaan sydämeni pohjasta sanontoja kuten "vaikeuksien kautta voittoon", "asioilla on tapana järjestyä", "kärsimys jalostaa" ja erityisesti "ihmiselle annetaan vain niin suuria taakkoja, kuin hän jaksaa kantaa". Kai se on kuitenkin myönnettävä, että voiton puolella ollaan**. (Vihaan noita silti, ikuisesti)

Googlettamalla selviää, että "äidiksi tullaan synnyttämällä lapsi". Ei tunnu enää missään! Wikipediakin tietää, ettei se välttämättä mene niin.

 

*) Star Trekiin vihkiytymättömille lukijoille tiedoksi: siirtynyt toiseen ulottuvuuteen.
**) Paitsi niinä päivinä, jolloin minusta paljastuu hetkeksi taas katkera, kateellinen ja onneton lapseton nainen... mutta notkahdukset ovat nykyisin pienempiä ja nousen (-mme) niistä nopeammin.