Taidamme olla todella yksin siinä porukassa, joka enää uskoo että koskaan onnistumme. Ne ystävät, jotka hoidoista tietävät, eivät enää kysele niistä mitään ja välttävät kommentoimasta, jos mainitsemme, että taas on siirto tehty. Kukaan ei vahingossakaan kysy, miten sillä rintamalla menee, ja ymmärtäähän sen. Aina vain huonosti, huonommin tai huonoiten. Mitäpä siihen kommentoit? Onneksi kukaan ei enää ainakaan hoe, että kyllä teitä vielä onnistaa! tai ensi kerralla sitten!

Eilen tajusin, että kaikkein läheisimmätkään eivät enää usko siihen, että me onnistumme. Ajatus on heille jopa niin kaukainen, ettemme enää edes tule mieleen, kun puhutaan raskaudesta tai lapsen saamisesta. Puhuin eilen illalla äitini kanssa, keskustelimme V:n keskenmenosta ja I:n raskaudesta. Lopuksi äiti huokasi ja sanoi: "Ajattele, jos V ei olisi saanut keskenmenoa, olisivat lapset syntyneet yhtä aikaa!" Olin tyrmistynyt. Jos meidän edellinen hoitomme olisi onnistunut (tai tämä, joka nyt on menneillään), niin meidänkin lapsemme olisi syntynyt samoihin aikoihin, mutta sitä äiti ei enää ilmeisesti edes muistanut.

Kummallista, että suru, joka on itsellä koko ajan mielessä, voi toisilta unohtua niin nopeasti.