Kävelimme jalkakäytävää pitkin kaikessa rauhassa, kun takaamme kuului innokas "Katsokaa mitä mä osaan!" ja ohitsemme pyyhkäisi kolme-neljävuotias poika pienellä, tukipyörillä varustetulla polkupyörällä. Ihailimme asianmukaisesti pojan taitoja, mistä hän oli erittäin tyytyväinen ja sai perässään juoksevan äitinsäkin hymyilemään iloisesti. Tästä poika innostui lisää, huudahti "näin mä käännän!" ja käänsi yllättäen pyörän nokan suoraan kohti ojaa. Onneksi äiti sai tangosta kiinni ajoissa ja esti nuoren pyöräilijän syöksyn ojanpenkkaa alas. Into ei tästä pienestä vastoinkäymisestä  laantunut, vaan nuori pyöräilijätoivo jatkoi matkaa yhtä vauhdikkaasti. Kun käännyimme seuraavasta risteyksestä poispäin, perästämme kuului epätoivoinen "Hei älkää menkö!" ; yleisön menetys selvästi kirpaisi.

Tämä vilpitön omista taidoista iloitseminen tuli mieleeni, kun sain itse viime viikolla positiivista palautetta osaamisestani. Eräs valmistumassa oleva opiskelijani toi minulle kukan ja kertoi, että olen hänen mielestään ollut paras opettaja koko hänen opintojensa aikana. Olin niin ällikällä lyöty, etten saanut sanottua yhtään mitään, minkä jälkeen rupesin luonnollisesti vollaamaan ja yritin soperrella jotain kiitoksen tapaista. Vollausta pahensi se, että opiskelijallakin oli kyyneleet silmissä, joten vollasimme ja halasimme sitten vain.

Oikeastaan halusin kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Olin nimittäin kukantuojan kohdatessani matkalla laitoskokoukseen, ja kun tilanne oli ohi, päätin spontaanisti juosta takaisin viemään kukan työhuoneeseeni. Ai miksikö? No siksi tietenkin, etteivät opettajat täällä lipastolla yleensä saa keväisin (tai milloinkaan muulloinkaan) kukkia ja joku olisi heti kysynyt, mistä kukat ovat peräisin. Olisi ollut noloa selittää kollegoille, että sain nämä kun olen paras .

Muistan, kuinka lapsena riemullani ei ollut rajoja, kun opin lukemaan, uimaan, ajamaan pyörällä tai soutamaan. Silloin ei nolottanut yhtään kuuluttaa kaikille omaa osaamista ja onnistumista. Miksi se nyt nolottaa? Uskallan kyllä joskus leveillä jollakin uudella reseptillä, käsityöllä tai askartelulla, joka on onnistunut hyvin, mutta varsinkin omaan työhön liittyen oma kehu tuntuu nololta. Mikä piru siinä on, että oman elämän kannalta vähemmän keskeisillä asioilla uskaltaa rehvastella edes joskus, muttei silloin, kun onnistuu siinä, mihin on varta vasten kouluttautunut?!

Serkkutyttö ehdotti, että ottaisin vahingon takaisin lällättämällä tästä lähtien laitoskokouksissa hiljaa mielessäni "mää oon parempi kun tee-ee.." aina, kun joku ärsyttää. Toteutin metodia tänään, toimii!
(yksi kollega tosin kysyi, miksi hymyilen)