Tämän kysymyksen kuulen todella usein ja vastaus on aina sama: adoptioon ei "kuulu" mitään, siitä ei ikinä kuulu mitään, se menee niin että me vain odotamme emmekä tiedä kuinka kauan vielä joudumme odottamaan. Tähän sitten jotkut kommentoivat, että no onpas huono systeemi! Kyllähän ne voisivat edes jotain väliaikatietoja antaa sieltä, tehän maksatte niille järjestöille siitä aika paljon! Tämä ajatus on oikeastaan aika hätkähdyttävä. Väliaikatietoja mistä? Että tietojemme mukaan nyt yksi todella köyhä ja sairas äiti on raskaana ja ehkä joutuu hylkäämään lapsensa…? Että maanjäristyalueella on lupaavasti todella paljon orpoja, voi olla että saatte yhden heistä?
Joskus tämä koko adoptioasia tuntuu niin absurdilta, etten pysty käsittelemään sitä. En tietenkään toivo, että yksikään äiti joutuu hylkäämään lapsensa tai että kenenkään vanhemmat kuolevat. Ja silti, samalla kun toivon, ettei kukaan hylkäisi ketään ja että kaikki saisivat elää onnellisissa ydinperheissä elämänsä loppuun, haluan itse lasta niin kovaa, että sattuu joka paikkaan ja tukehdun.
En silti kuvittele, että lapsi muuttaa arkemme pelkäksi pumpuliseksi onneksi tai että tulen sen myötä kokemaan joka päivä mullistavia ja käänteentekeviä ihmisenä kasvamisen ja jalostumisen hetkiä.
Meidän adoptioprosessiimme kuuluu tällä hetkellä seuraavaa:
Haaveilen aamuista, jolloin joudun heräämään aivan liian aikaisin, koska lapsemme haluaa jo nousta. Hipsimme pois makuuhuoneesta ja annamme R:n nukkua. Käymme potalla, pesemme hampaat, naamat ja kädet, puemme, luemme kirjaa, syömme aamupuuroa. Jossain vaiheessa keitämme kahvia ja annan lapsen herättää R:n. Myöhemmin R lähtee lapsen kanssa puistoon, minä jään siivoamaan puurot lattiasta ja pöydältä, raivaamaan pyykkivuorta ja tekemään ruokaa.
Haaveilen öistä, jolloin lapsi tuhisee rauhallisesti vieressämme, öistä, jolloin nousemme vuorotellen oksentavan lapsen kanssa, illoista, jolloin yliväsynyt lapsi nukahtaa koko päivän kiukuttelun jälkeen, päivistä, jolloin en jaksaisi enää yhtään mutta jaksan silti. Haaveilen päiväunista, joita tarvitsen itse yhtä paljon kuin lapsi ja iltasaduista, joita en pysty lukemaan vollaamatta.
Ihan salaa haaveilen varovaisesti myös siitä, että lapseni sanoo minulle äiti.
Oikeasti vain odotamme, odotamme ja odotamme.
Ja keräämme kiireellä lääkärintodistuksia, työtodistuksia, tulotositteita, sosiaalityöntekijän lausuntoja ym saadaksemme uuden adoptioluvan, koska entinen (voimassa kaksi vuotta) on menossa umpeen.
