(tämä meemi kuuluu oikeasti johonkin blogipalkintoon, mutta päätin napata sen ilman palkintoa.. :)

1. Elämäni on tällä hetkellä onnellisempaa kuin ikinä osasin odottaa. Iloitsen lapseni kasvamisesta ja uuden oppimisesta enemmän kuin kuvittelin olevan mahdollista. Samalla kuitenkin aina vähän suren sitä, miten nopeasti lapsi kasvaa ja miten vanhempainvapaani jo kohta loppuu, vaikka pitäisi tietenkin elää vain tätä päivää.

2. Minulla on giardia. Sain sen Etiopiasta, ja se on ilmeisesti ollut minulla oireettomana jo puoli vuotta (yäk!). Nyt viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt niin kamalista aaltomaisista pahoinvointikohtauksista, vatsanväänteistä ja yleisestä huonosta olosta, että lopuolta nöyrryin viemään laboratorionäytteet ja kas, sehän se sitten oli.... YÖK!!! Ikävimmässä vaiheessa painoni putosi neljä kiloa viikossa ja kun kuulin, mikä minua vaivaa, melkein ensimmäinen ajatukseni oli, että hmmmm, toisaalta tää on aika kätevä laihdutuskeino.... How sick is that??? (olo oli kuitenkin niin kamala (niistä loispainajaisista puhumattakaan), että söin lääkkeen heti, kun sen sain)

3. Uusimmassa Tulva-lehdessä Monika Fagerholm kirjoittaa, että "Äitiys on naisille houkutteleva rooli, koska se tuo mukanaan niin paljon sosiaalista hyväksyntää."  Puolen vuoden äitiyskokemuksella allekirjoitan tämän täysin, hennolla rintamakarkurin äänelläni.

4. Kana = naka, kala = kaha, pissa = kakka, mopo = moko, sammakko = makko, puuro= puuo, pallo = paao, tuuletin = tuutin, kiitos = to, heippa = papa, vaippa = pa, lintu = kvakkvak, koira = hau, kylpy = prrprr, keinu = kaa.

5. POTTAKAKKAPISSA on kolmisanainen lause, samoin ÄITI KATO KAKKA, ÄITI TUOLLA KAA, ISÄ ANNA MAITO, ÄITI MINÄ TÄHÄN.

6. Olen saanut tämän blogin kirjoittamisesta voimaa, vertais- ja epävertaistukea, iloa ja itsetuntoa enemmän kuin osaatte arvatakaan.

7. Aion lopettaa tämän blogin kirjoittamisen tähän. Tyttären tulo perheeseemme on tuonut meidät sellaisten asioiden keskelle, että kaikista kuvitelmistani huolimatta vaihtoehtona olisi kirjoittaa pelkkää pintaliitoa tai sitten sellaista, joka loukkaisi tyttäremme yksityisyyttä. Toivon, että te lukijani ymmärrätte päätökseni. Ikävä teitä tulee: sähköpostiosoitteeni löytyy sivupalkista, saa kirjoittaa*!!

Bonuksena ne rastat (eiks oo hienot??) :

 * erityistoive sinulle, nimimerkki Adoptiokriittinen!

Vietimme ison osan loppukesästä ihanassa Itä-Suomessa, jossa sekä tunnelma että uimavedet olivat ennätyksellisen lämpimiä. S on kasvanut hirveästi ja paitsi kävelee jo aivan sujuvasti, myös kiipeilee, nappailee tavaroita ja tutkii paikkoja hämmästyttävällä nopeudella. Tästä se itsenäinen elämä alkaa...?

Puhetta tulee tauotta, kun olemme omalla porukalla ja taukojen kera, kun paikalla on muita. Kolmen sanan lauseita on tullut jo monia, erityisesti erilaiset kato äiti -alkuiset lauseet kaikuvat meillä kymmeniä kertoja päivässä.

Tässä pieni esimerkki arkisesta keskustelusta:

Jospa: No niin, nyt S menee päiväunille.

S: EN!

Jospa: No kukas ne sun päiväunet nukkuu?

S: Potta.

Muiden ompelusten lisäksi olen viime aikoina, ehkäpä tyttäreni rastatukan innoittamana, tehnyt hattuja. Tässä viimeisin, jonka kohdalla vähän mietin, onko tässä jo hattuöverit..? :)

Nyt en ehdi kirjoittaa, vaikka kaikenlaista on mielen päällä. Tuonne viime kirjoituksen kommentteihin jo linkitinkin, mutta linkitän uudestaan vielä tähän... Salanimen vinkistä löysin joku aika sitten ajatuksia herättävää pohdintaa sisältävän blogin. Sen kirjoittaja John Raible on amerikkalainen, tummaihoinen ja aikanaan valkoiseen perheeseen adoptoitu mies, joka nykyään on itsekin adoptioisä. Hän kirjoittaa adoptiosta monesta näkökulmasta ja kirjoittaa suorasanaisesti asioista, joita harva rohkenee edes hiljaa mielessään käsitellä. (Kannattaa scrollata alun palkintosysteemien ohi tai aloittaa oikeasta sivupalkista.) Suosittelen erityisesti 20.heinäkuuta julkaistua videota ja sen esipuhetta (sillä varauksella, etten itse pystynyt katsomaan sitä, koska koneestani puuttuu taas joku päivitys.. mutta esipuhe ainakin on vakuuttava :)

Voilà, suosittelen lämpimästi sekä adoptiokritiikittömille että -kriittisille: John Raible Online. (Adoptiovanhemmat, jos ette jaksa muuta niin lukaiskaa sivupalkin linkin takaa löytyvä Transracial parenting manual!)

Ja tätäkin on pakko suositella, vaikka sitä ei enää päivitetä, mutta sieltä löytyy runsaasti linkkejä muiden (aikuisten) adoptoitujen blogeihin: Twice the Rice. Ja juu ei, näissä kirjoituksissa adoptiovanhempia enimmäkseen ei suita myötäkarvaan...

EDIT:  vielä tämä kirjoitus ja tämä blogi on pakko linkittää.

Ei ole liioittelua sanoa, että kaikki on muuttunut lapsen tulon myötä. Kotimme on tietenkin edelleen myös meidän kotimme, mutta kyllä kaikkialta näkee, että eräs pieni henkilö asuu täällä. Lapsi syö säännöllisesti, mutta me itse syömme outoihin aikoihin (=kun ehtii) milloin mitäkin ruuan jämiä, pesemme pyykkiä monta kertaa päivässä ja olemme kolmen kuukauden sisällä (huokaus) puhuneet kakasta tai pissasta enemmän kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä. Parisuhteemmekin on muuttunut: koko perheemme sisäinen kuvio on erilainen, meillä ei ole pelkästään suhdetta toisiimme vaan myös S:ään, kummallakin omanlaisensa ja silti yhteinen.

Meihin myös suhtaudutaan kaikkialla eri tavoin kuin ennen: konduktööreille ja kahvilanpitäjille olemme ne hankalat asiakkaat, joiden kamppeita pitää nostella junaan tai joille pitää tuoda syöttötuoli ja joiden jäljiltä lattia on tahmea. Kaduilla, rannalla ja kaupoissa saamme paljon huomiota osaksemme, useimmiten hyvin positiivista sellaista. Ihmiset tulevat kyselemään, ihastelemaan tai utelemaan asioita yllättävänkin avoimesti (suorasukaisesta tukan hivelemisestä en erityisemmin pidä, mutta muuten kyselijät ovat tervetulleita). Ystävät ja sukulaiset taas ovat ottaneet yhteyttä paljon enemmän kuin aiemmin, osa varmaan uteliaisuudesta, mutta osa myös siksi, että olemme vihdoin päässeet mukaan lapsiperheiden kaartiin.

Tähän jälkimmäiseen liittyy omalla kohdallani edelleen hitusen ristiriitaisia tunteita. Se ulkopuolisuuden tunne, jota ennen koin äitiseurueessa, ei ole aivan kokonaan hävinnyt, eikä se johdu pelkästään synnytystarinoista tai imetysdebateista, joissa luonnollisesti oikeastikin olen ulkopuolinen. Ehkä rintamakarkuruus on edelleen se paras termi kuvaamaan tunteitani, kun huomaan, miten lapsettomat pariskunnat tai sinkut usein jäävät sivuun, kun vaippa-, kakka-, ruokailu- tai kantoliinakeskustelut saavat vallan. Osallistun nimittäin itsekin oikein mielelläni näihin keskusteluihin samalla, kun huomaan, miten ne rajaavat osan porukasta pois (niinhän käy tietenkin minkä tahansa puheenaiheen kohdalla, mutta näihin tulen kiinnittäneeksi enemmän huomiota). Nyt osaan entistä enemmän arvostaa niitä ystäviäni, jotka ovat jo ennen lapsen tuloa ottaneet minut tasavertaisena mukaan näihin keskusteluihin!

Eräs (tahattomasti lapseton) ystävämme kertoi juuri, miten vaikeaa hänen on ollut tutustua lapsiperheisiin. Hänen kokemuksensa on se, että lapsettomat parit seurustelevat keskenään ja lapsiperheet keskenään. Meillä jako ei kyllä ole ollut aivan noin jyrkkä, osittain tietenkin siksi, että suuri osa ystävistämme ja sukulaisistamme on saanut lapsia viimeisen 10 vuoden aikana, ja ystäväpiirimme on kuitenkin pysynyt enemmän tai vähemmän samana. Silti ero entiseen on suuri: olemme aivan eri tavoin samaa vertaisryhmää muiden lapsiperheiden kanssa. Se tuntuu todella hyvältä, mutta joku pieni ristiriitaisuuden tunne siihen liittyy… tai sitten vaan haudon tällaisia päässäni liikaa ja aivan turhaan?

Vuosikausia minusta tuntui siltä, että perheelliset tuttavamme ja ystävämme säälivät meitä, koska meillä ei ole lasta, vaikka sitä niin kovasti haluaisimme. Säälimisellä ja toisen suruun osaaottamisella on (kai?*) joku ero, koska sääli tuntuu ikävältä, osanotto ei. Nyt, kun tiedän, mistä olemme olleet paitsi, koen itsekin entistä syvempää surua (ja kai sääliäkin?) niitä ystäviämme kohtaan, joilla ei omista toiveistaan huolimatta ole lasta. Samalla tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että meillä on asiat niin hyvin ja olemme saaneet tämän maailman suloisimman pienen ihmeen omaksemme. Arvostan todella paljon sitä, että saan olla pois työstä ja viettää rauhassa aikaa kotona tyttäremme kanssa - lapsettomana en sitäpaitsi koskaan olisi saanut vastaavaa taukoa työelämästä.

Siitä suloisesta olennosta puheen ollen. S on oppinut ihan hirveästi kaikkea, mm. kävelemään ilman tukea, siirtelemään lusikalla ruokaa lautasen laidan yli (usein suuhunkin), kiipeämään pienen penkin päälle, siirtelemään tavaroita korista lattialle ja lattialta koriin, avaamaan minkä tahansa rasian, kiljumaan hirveän korkealla äänellä, ilmeilemään pellen tavoin, upottamaan päänsä veteen nenästä kiinni pitäen, hivelemään kukkapinniä otsallaan ja sanomaan itseään peilistä ihaillen kukka. Ja niin edelleen, ja joka päivä lisää!

S:n sanavarasto on laskujemme mukaan parisenkymmentä (kaksitavuista) sanaa. S toki ymmärtää paljon, paljon enemmän, vaikka välillä on tietenkin vaikea erottaa, mitä hän ymmärtää ja mitä ei. Sanoja S käyttää useimmiten yksittäin (äiti, kakka, kukka, anna, maha, auto…), vaikka osaakin muodostaa jo kahden tai kolmen sanan lauseita (kato äiti, kato tätä, kato minä kakka, kato tätä äiti…). Pena-pandaa heilutetaan voitonriemuisesti aamuisin sängyn laidan yläpuolella ja huudetaan äidille: kato kato! :)

S alkaa pikku hiljaa hahmottaa, mikä on koti ja ketkä siellä asuvat. Olemme nyt kesällä käyneet jonkun verran yökylässä kauempanakin, ja matkat ovat menneet oikein hyvin, kunhan olemme kaikki yhdessä ja pysymme tytön näköpiirissä koko ajan. Olemme edelleen pitäneet kaikki "hoitotoimenpiteet" (pukemiset, syöttämiset, nukuttamiset jne) tiukasti itsellämme, vaikka innokkaita mummoja ja tätejä kaikki sellainen tietysti kovasti kutkuttaisi. Onneksi läheisemme ovat ymmärtäneet tämän ja kunnioittavat päätöstämme, eikä näitä asioita ole tarvinnut kenellekään vääntää rautalangasta. Muualla kuin kotona S on jo osoittanut merkkejä eroahdistuksesta, jos jompikumpi meistä poistuu näköpiiristä. Kotona hän sen sijaan vilkuttaa lähtijälle iloisesti ja ilmeisestikin osaa luottaa siihen, että lähtijä lupaustensa mukaisesti palaa aikanaan.

Mitään huvipuistoja tai elämystehtaita S ei totisesti ole tarvinnut. Kesäsade kasvoilla, ruoho tai hiekka paljaiden varpaiden alla, kylpy ulkona paljussa, retki lähikauppaan taaperokärryn kanssa tai veneretki ovat olleet riittävän ihmeellisiä asioita. Saunaankin S on päässyt jo muutaman kerran, vaikka se yksi, käsittämättömän lämmin ja hikinen huone nostattaakin ilmoille aikamoisen kiljunnan.

Matkojen jälkeen kotiin paluu on aina ollut S:lle suuren riemun aihe. On ihanaa nähdä, miten suuri turvallisuuden tunne omaan kotiin ja tuttuun ympäristöön liittyy ja kuinka nopeasti nämä tunteet ovat kehittyneet. S liikkuu täällä kotona ja omalla pihallamme jo täysin omistajan elkein: jos joku vieras on hänen mielestään viipynyt meillä riittävän kauan, S tulee tämän eteen, vilkuttaa ystävällisesti hymyillen ja sanoo hei hei!…

*Olisiko se ero siinä, että osaaottava läheinen puhuu asioista niiden nimillä, säälivä katsoo vierestä eikä sano suoraan mitään?

S herää päiväunilta. Isänsä tuo hänet potalle olohuoneeseen, jossa nukun sohvalla. S saa uskomattoman nauruhepulin minut nähdessään, minä vollaan nähdessäni hepulin… sitten halaillaan. Se melkein pakahduttava onnen tunne, että juuri tämä pieni lapsi tuli juuri meidän luoksemme on joka päivä konkreettisesti läsnä.

Ensimmäiset pari kuukautta pysyttelimme oman kodin rauhassa, emmekä vastaanottaneet juuri vieraitakaan. Tämä rauhoitusaika tuntui olevan S :lle todella tärkeä : alun valikoimaton sosiaalisuus on lähes tyystin hävinnyt. Nykyään S ujoilee tavatessaan vieraita ihmisiä, turvautuu selkeästi yksinomaan meihin ja saattaa jopa kiskaista hatun, huivin tms kasvojensa eteen, jos joku kaupassa tai kadulla ryntää ihailemaan ja flirttailemaan liikaa. Olemme nyt käyneet muutamalla yhden tai kahden yön reissulla kauempana ja voi sitä riemua, jonka kotiin paluu on aiheuttanut! Myös se, että meillä yöpynyt vieras poistuu, aiheuttaa koko asunnon huolellisen tarkastamisen jälkeen helpottuneen riemukkaan hepulin ja kovan halailu- ja sylittelyhimon.

Useimmiten olen suuren osan päivää lapsen kanssa kahden. Tällä en tarkoita sitä, ettemme liikkuisi ihmisten ilmoilla, vaan sitä, että olen suurimman osan ajasta hoitovastuussa. R tekee montaa työtä yhtä aikaa, joskin nyt kesällä ohjelma onneksi vähän vähenee. Olemme silti koko perhe yhdessä varmaan keskimääräistä päivätyössä käyvää pariskuntaa enemmän, mistä myös jaksan olla iloinen.

Sitä luulisi, että lapsiperheen päivät menevät aina samaa rataa, mutta voi hyvänen aika sitä variaation määrää : tuleeko aamulla pottaan sitä ja tätä vai vain sitä, mitä ehdin tehdä lounaaksi ja syödäänkö se ennen päiväunia vai niiden jälkeen, kuinka pitkät aamupäiväunet ovat, ehdimmekö ennen unosia kangaskauppaan/kirpparille ja takaisin, onko isä illalla kotona kylpyaikaan… tästä nautin todella täysillä! Siis siitä, että joka päivä on erilainen ja osaltaan ennakoimaton ja erityisesti siitä, ettei ole mitään suoritusstressiä, mikään asia ei päiväohjelmasta pois jäädessään häiritse yöunta tai kuormita seuraavaa päivää. Voimme todella elää tätä hetkeä ja päivän kerrallaan!

Edellisen kirjoitukseni kommenttilootassa kyseltiin mm., miten kaksiväriseen perheeseemme on suhtauduttu. Useimmiten reaktiot ovat olleet erittäin positiivisia, lasta ihaillaan (ja kosketellaan) yllättävänkin avoimesti. Melko usein kysytään, onko lapsi adoptoitu, varsinkin jos olemme kaikki yhdessä liikkeellä. Muutaman kerran, kun olen ollut yksin S:n kanssa, joku on kommentoinut, että "isä taitaa olla maailmalta" tai että "sulle jätettiin sitten tällainen muisto" (oletuksena ilmeisesti, ettei tummaihoinen mies jäisi perheensä luokse?), mutta yhtään suoranaisen negatiivista kommenttia en ole saanut. Hauskin tapaus oli etnokaupassa, jossa tummaihoinen myyjäsetä katseli minua ja sylissäni olevaa S:ää todella kummissaan ja lopulta kysyi "why are you white?"... kerrankin näin päin! :D

S on kasvanut muutamassa kuukaudessa senttikaupalla (tarkkoja mittoja alkutilanteesta ei ole, mutta vaatekoon perusteella viitisen senttiä) ja oppinut aivan mielettömästi kaikenlaista. En ehdi nyt kirjoittaa tuhatsivuista kertomusta kaikesta siitä*, mitä hämmästyttävän älykäs ( :D :D) lapsemme jo osaa, mutta alun söpö pikku konttailija on kadonnut jonnekin erittäin iloisen, vilkkaan ja (enhän ole maininnut tätä aiemmin ?) maailman suloisimman KÄVELEVÄN pikku tytön tieltä. Suomea S ymmärtää jo todella hyvin ja tuottaakin aika paljon: niin lingvisti kun olenkin, kielen kehitys ja varsinkin passiivinen kielitaito** on hämmästyttänyt minut totaalisesti.

Sen lisäksi, että tyttäremme on kaikin puolin maailman ihanin, hän myös nukkuu edelleen todella hulppeat yö- ja päiväunet, minkä ansiosta minä olen päässyt ompelukoneen kimppuun riemastuttavan paljon. En koskaan ole ollut mikään pukuompelija, mutta ns omasta päästä –ompelu sujuu kohtuullisen hyvin. Niinpä pieniä mekkoja, puseroita, housuja ja sen sellaista on tullut tehtailtua enemmän kuin vuosiin. Ompelu ja muu käsillä tekeminen on muutenkin aivan ihanaa omaa aikaa, jota arvostan erittäin paljon. Myös ruoanlaittoon on ainakin välillä ollut enemmän aikaa, vaikka täytyy kyllä myöntää, että omaa syömistä tulee laiminlyötyä lapsen kustannuksella.

S rakastaa kännyköitä, joilla oli oppinut leikkimään jo Etiopiassa. Omaani en anna leikkiin, mutta tekemäni kangasversio on kovassa käytössä. Luurin puutteessa mikä tahansa esine kelpaa puhehimon iskiessä : erityisesti ruokapöydässä S saattaa aivan pokkana asettaa käden korvalleen ja "vastata puhelimeen" juuri silloin kun seuraavaa lusikallista yritetään tarjoilla jo vähän vastahakoiselle syömärille. Kaupassa S kerran sai kassajonollisen ihmisiä räjähtämään nauruun kiskaisemalla yhtäkkiä ostoskärryjen yhdistämiseen tarkoitetun kettingin korvalleen ja huutamalla "luuriin" miTÄH? Minut hän yllätti kerran totaalisesti nostamalla ilmeenkään värähtämättä kesken vaipanvaihdon jalkateränsä korvaa vasten (tehkäähän perässä…) ja alkamalla pulputtaa... R odottaa jo kauhulla, millaisen puhetulvan äiti ja tytär tuottavat yhteensä, kun S oppii kunnolla suomea :).

Mitään suurta eroahdistusta S ei toistaiseksi ole osoittanut, jos jompi kumpi meistä hetkeksi poistuu. Kerromme hänelle aina, että lähtijä palaa pian, ja uskon, että hän tämän jo ymmärtääkin. Myöskään mustasukkaisuutta S ei ole erityisemmin ilmentänyt, paitsi yhdessä asiassa : pehmopanda Pentti oli ennen minun unikaverini, vaikka nostinkin sen aina ensimmäisenä aamulla S :n sänkyyn (koska S oli siitä kovin kiinnostunut).  Opittuaan nousemaan seisomaan sängyssään ennen kuin olimme hereillä S kuitenkin huomasi, että Pentti oli usein äidin*** kainalossa aamuisin ja alkoi vaatia Pentin itselleen jo illalla ennen nukkumaan menoa. Nykyään Penttiä halataan tiukasti nukkumaan mennessä, ja jos se joskus eksyy syliini, S poistaa sen minulta välittömästi ja tulee itse tilalle.

*) Ihan pakko on kuitenkin kertoa yksi pieni esimerkki tilanteesta, jossa saimme todistaa lapsen ahaa-elämystä. Huomasin heti alussa, ettei S hahmota sitä, miten vaikkapa kirjojen piirretyt kuvat tai lelut ovat ihmisten tai eläinten representaatioita. En tarkoita, että hänen pitäisi hahmottaa näitä asioita, mutta olinpahan huomannut, ettei näin ole. Noin kuukausi sitten S istui potalla serkkutytöltä saatu pieni vauvanukke sylissään. Yhtäkkiä hän huudahti aivan pois tolaltaan –äänellä TÄÄTÄ !? (= mikä tämä on, kysymys jolla S haluaa saada selville tietyn esineen/asian nimen) osoittaen vauvanuken silmää. Sanoin "vauvan silmä", jolloin S osoitti ällistyneenä omaa silmäänsä. Seuraavaksi pieni sormi liikkui vauvanuken nenään, mitä seurasi innokas TÄÄTÄ?! . Sanoin "vauvan nenä", jota sanoessani pieni sormi oli jo siirtynyt S :n oman nenän kohdalle… näin jatkoimme korvan, suun, jalat, kädet, selän jne. Lopuksi S halasi vauvanukkea ja oli pakahtua riemusta, kuin myös ylpeät äiti ja isä… Tämän tapauksen jälkeen S kiinnostui omista leluistaan ja varsinkin kirjojen kuvista aivan uudella tavalla.

**) Luin kerran huvin päiten S:lle ääneen ranskankielistä kirjaa. S katsoi minua todella kummissaan, työnsi hetkeksi naamansa lähes kiinni omaani suutani tuijottaen ja lausui huolellisesti ZÖZÖZÖZÖÖ! Tyttö huomasi aivan selkeästi, että puhuin eri kieltä!

***) näittekö ?? sanoin juuri itseäni äidiksi ! näin sitä ihminen muuttuu…. J

Lueskelin tässä päivänä muutamana vanhoja kirjoituksiani. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa kuvaamani haaveet lapsiperheen elämästä ovat toteutuneet lähes kirjaimellisesti (tämän kirjoittamishetkellä sitä toista kommenttia myöten, lähdemme ajelemaan, kunhan S herää päiväunilta!), paitsi ettei S yleensä herää kovin aikaisin eikä ole yhdessäolomme aikana vielä oksentanut tai ollut muutenkaan sairas. Melkein kaikki on mennyt hämmästyttävän hyvin, niin hyvin, että sitä pitäisi varmaan suomalaisittain jo hävetä, mutta mepä vain röyhkeästi iloitsemme! Arkemme ei tietenkään ole pelkkää auvoa vaan sisältää myös raivareita, huutoa, ärsyyntymistä, väsymistä, hermostumista ja riittämättömyyden tunnetta, mutta kyllä silti onni on sen keskeisin elementti.

Iloitsen edelleen päivittäin siitä, ettei minun tarvitse mennä töihin. Nyt tajuan, että työelämästä irroittautuminen oli vaikeaa, koska olin hahmottanut itseni lähes täysin sen kautta, miten tarpeellinen ja tärkeä olin (tai kuvittelin olevani) töissä. Tein töitä aivan liikaa ja otin liian kiltisti itselleni vastuuta, jota minun ei olisi tarvinnut ottaa siitä huolimatta, ettei kukaan muukaan sitä ottanut. Koin huonoa omaatuntoa jäädessäni pois töistä, koska se aiheutti työnantajalle ongelmia. Nyt nuo ajatukset tuntuvat aivan hulluilta ja tunnen itseni ääliöksi kun kuvittelin, ettei työpaikalla pärjätä ilman minua. On ollut todella tervehdyttävää huomata, että maailma pyörii ilman minuakin ja että saan aivan rauhassa keskittyä täällä vaikka miettimään, mitä seuraavien päiväunien aikana ompelisin.

Kotimme lähes totaalinen rauhoittaminen vierailijoilta ensimmäisiksi puoleksitoista kuukaudeksi oli erittäin hyvä ratkaisu. S:n käytös on muuttunut hurjasti aiemmin kuvaamastani valikoimattomuudesta: nykyään S vierastaa ja ujostelee uusia ihmisiä ja hakee luontevasti turvaa ja hoivaa yksinomaan meistä. Hän ilahtuu selvästi, kun olemme molemmat kotona tai lähdemme kaikki yhdessä jonnekin, mutta toisaalta tuntuu jo ymmärtävän, että kotoa poistuva vanhempikin palaa pian. Alun hiljaiselon jälkeen olemme pikku hiljaa laajentaneet sosiaalista piiriämme. Kävimme viime viikolla tutustumiskäynneillä seurakunnan kerhossa ja tällä viikolla perhekahvilassa. Näistä ainakin perhekahvila jäänee säännöllisemmäksikin tavaksi (lähinnä siksi, että seurakunnan kerhossa oli vähän liikaa ihmisiä ja liian suuri osa heistä mallia Mykät Tuijottajat).

Jätin menemättä seurakunnan kerhoon tällä viikolla myös siksi, että sattumalta kuulin (onneksi etukäteen!), että tarkoituksena oli askarrella äitienpäiväkortteja. Koko äitienpäivä tuntuu tällä hetkellä minusta joltain surrealistiselta juhlalta, enkä oikein vielä käsitä, ettei se enää ole meille se vuoden paskin päivä.

Vaikka minulla ei ole mitään vaikeuksia hahmottaa itseäni tyttäreni äitinä, en koe olevani automaattisesti jonkun suuren Äitien ryhmän jäsen*. Perhekahvilassa toiset äidit puhuivat "saman mammaryhmän" jäsenistä ja se kuulosti minusta yhtä läheiseltä ihmisryhmältä kuin avaruuslentäjät (tai äitylit *puistatus*). En siis tarkoita muita äitejä henkilöinä vaan tuota äiti-ryhmäytymistä, jonka ulkopuolella tunnen useimmiten olevani totaalisesti. Minusta tuntuu (tai ehkä kuvittelen?), että monet äidit ottavat äitiytensä niin itsestäänselvänä, etten toistaiseksi pysty samaistumaan heihin - puhumattakaan siitä että rupeaisin askartelemaan itselleni äitienpäiväkorttia tai askarteluttamaan sellaista lapsellani.

En halua, että R ryntäisi ostamaan** minulle ruusuja ja Maailman paras äiti –jaksupaitulia vain, koska niin kuuluu äitienpäivänä tehdä (R :n tuntien hän ei tosin tee niin varsinkaan, koska niin jonkun mielestä kuuluisi tehdä). Ristiriitaisehkosti (?) toivoisin kyllä, että minua jotenkin muistettaisiin ensimmäisenä äitienpäivänäni, mutta vierastan suuresti ajatusta, että minun äitiyttäni pitäisi tuputtaa tai hokea kenellekään, ei minulle itselleni, ei R:lle eikä tyttärellemme.

Taidan vielä tuntea jonkinlaista rintamakarkuruutta lapsettomia kohtaan?

**) Satuin kerran serkkuni luo kylään hänen vaimonsa ensimmäisen äitienpäivän iltana. Tajusin vasta perillä, mikä päivä oli, pahoittelin huonoa vierailuajankohtaa ja sanoin vaimolle toivovani, että he olivat ehtineet juhlia aiemmin päivällä. Vastaukseksi sain kitkerän vilkaisun serkkuni suuntaan ja kertomuksen siitä, kuinka serkkuni oli muistanut koko asian vasta iltapäivällä ollessaan lähdössä ostamaan tupakkaa läheiseltä huoltoasemalta ja kysynyt sitten vaimoltaan "haluutsä jotain sellasta äitienpäivälahjaks mitä saa tosta Essolta?" Myöhemmin tälle tarinalle on varmaan (heilläkin) naurettu, silloin vaimoa ei kauheasti naurattanut… :D (R :n mielestä tämä tarina on yliveto, enkä hirveästi ihmettelisi, vaikka saisin äitienpäivälahjaksi jotain huoltoasemalta :))

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa on erittäin tärkeää ja mielenkiintoista keskustelua adoptiosta. Nämä asiat ovat askarruttaneet meitäkin vuosien varrella ja askarruttavat edelleen. Varsinkin hakumatkan aikana ja sen jälkeen mielemme on välillä vallannut kaamea tunne. Teimmekö lapselle sittenkin jotain hirveää tuomalla hänet tänne?  Mikä oikeus meillä on tähän? Kärsiikö tyttäremme identiteettikriiseistä koko elämänsä? Se Oisko ittestäs kivaa? –body lapselle ei ollut pelkkä vitsi.

Me adoptoimme, koska halusimme perheeseemme lapsen. En enää mitenkään pysty kuvittelemaan, että se lapsi olisi voinut olla kukaan muu. Lapsen näkökulma on tietenkin toinen, eikä muuksi muutu, vaikka kuinka jeesustelisimme lastenkotiin jäämisestä tai köyhistä oloista. Koska tosiaan kuitenkin tunnen sellaisiakin adoptoituja ihmisiä, joille adoptiotausta ei ole ongelma, uskallan (ja haluan) luottaa siihen, että voi tämä hyvinkin mennä. Täytyy vain hyväksyä se, että sekä lapsella että meillä on omat taakkamme, joita työnnämme edessämme tai vedämme perässämme.

Kun S aamuisin heräilee, hän liikahtelee ja ääntelee hissuksiin sängyssään. Jos nostan pehmopanda Pentin kurkistamaan hänen sänkynsä laidan yli, S huudahtaa riemuissaan POK! Sen jälkeen iloisen sirkuttava puhe ei ihan heti lakkaakaan vaan sitä pulppuaa lähes tauotta aamupuuron valmistumiseen saakka ja suun tyhjennyttyä taas... S osaa puhua sujuvasti pingua ja Aku Ankkaa*, nykyään jo vähän suomeakin.

S konttaa jo huimaa vauhtia perässä huoneesta toiseen, muistaa, mitkä laatikot saa auki, mihin saa mennä ja mitkä tavarat ovat vaarallisia. Hän ymmärtää suomea hämmästyttävän paljon ja ilmaisee itseään useimmiten erittäin hyvin. Kun murhe tai kiukku valtaa mielen, S kiljahtelee ja pärisyttää huuliaan hyvin äkäisesti, raivon vallassa hän myös lyö ja potkii sitä, mitä sattuu hänen edessään olemaan. Iloisena S nauraa katketakseen, saa uskomattomia kokovartalohepuleita, puhua pulputtaa lakkaamatta ja pelleilee peilikuvalleen.

Myös meidät S alkaa tuntea. Hän on jo oppinut, etten anna omaa puhelintani leikkiin ja suuntaakin siksi suoraan R:n puhelimen kimppuun halutessaan kännykkäleikkiä :). Samoin hän tietää minun tietokoneeni olevan kiellettyä aluetta eikä yleensä edes yritä näpelöidä sen näppäimistöä. Hän rakastaa puuroa, kipparijuustoa ja rusinoita. Kuullessaan sanan kylpyyn hän alkaa kontata vimmatusti kylpyhuoneen suuntaan ja jos emme päiväunien ja lounaan jälkeen lähde riittävän ripeästi ulos, hän taluttaa jomman kumman meistä rattaidensa viereen eteiseen ja viittilöi tarmokkaasti ulko-ovea kohti.

Lapsen riemu, raivo, väsymys ja nälkä ovat niin suoria ja rehellisiä tunteita, että niitä suorastaan kadehtii! S oppii joka päivä monta uutta asiaa, seisoo aina muutaman sekunnin pidempään ilman tukea, saa riemuhepulin jostain uudesta asiasta tai tapailee uutta sanaa. Se on ihanaa ja sitä on aivan mieletöntä seurata. Pidämme päiväkirjan tapaista muistikirjaa, johon kirjaamme näitä pieniä asioita ruoka- ja unirytmin lisäksi. Kiitos adoptiokriittisen hyvän neuvon, pyrimme dokumentoimaan mahdollisimman paljon sellaiseen muotoon, että lapsemme voi isompana itsenäisestikin tutkia näitä dokumentteja.

Kaiken tämän onnen keskellä olen huomannut itsessäni piirteitä, joita olen muissa äideissä aiemmin kritisoinut. Näistä päällimmäisenä on älytön tuudittautuminen omaan kaikkitietävyyteeni lapsen hoidossa. R on minun laillani vastuussa S:n hoitamisesta ja kasvattamisesta, mutta silti koen tarvetta jatkuvasti sekaantua siihen. Miksen anna R:n itse selvittää ja päättää lapsen välittömään hoitoon liittyvistä asioista? Ennen hänen hoitovastuutaan teen puoliautomattisesti taustatyöt: valmistelen ja ohjeistan ruuat, selitän mitkä vaatteet lapsi tarvitsee ulos jne. Se on typerää ja yritänkin nyt kovasti irrottautua tästä tavasta. Onneksi nykyään, kun menen esimerkiksi neuvomaan, ettei sukkahousuja kannata työntää lapsen jalkaan viikkaamatta ensin varsiosaa kädessään kärjen tykö,  R hymyilee vinosti ja sanoo "älä neuvo, kyllä mä opin".

Edellisessä kirjoituksessa sivuamani valikoimaton sosiaalisuuskin alkaa jo hiukan helpottaa: kahvilassa S ei enää tunge vieraiden ihmisten iholle tai pyri syliin, vaan jää muutaman metrin päähän flirttailemaan. Kutsuttaessa hän palaa mielellään luoksemme ja hakee meistä selvästi turvaa oudossa tilanteessa. Meillä kotona vieraileville olemme kertoneet etukäteen, miten toivomme heidän S :n kanssa toimivan ja siitä onkin ollut paljon apua.

Vielä sananen suomen kielen taidosta: S sanoo nyt selvästi minua äidiksi - melkein hävettää se pakahduttava onnen tunne, jonka tuo sana saa minussa aikaan joka kerta!

P.S. Mistä nuo mainokset tuohon alalaitaan ovat ilmestyneet?!? Ärrrsyttävä mainosnauha, GRR!

Monet ovat sanoneet äitiyslomasta, ettei se ole lomaa, mutta kyllä se minulle* on juuri sitä. Se on lomaa siitä työarjesta, jossa oma elämä, oma perhe ja oma itse eivät koskaan voi olla etusijalla, koska työstressi on niin kova eikä mikään sillä rintamalla riitä. Minusta tuntuu edelleen aivan uskomattomalta, että saan olla ihan missä vaatteissa vaan ja leikkiä, laulaa ja puuhailla kotona koko päivän, ja siitä vieläpä maksetaan! Tämä aika, jonka saan pyhittää omalle perheelle, on suunnattoman tärkeä ja iso asia. Tietenkin olen välillä myös väsynyt tai ärtynyt ja joskus rasittaa oman ajan totaalinen häviäminen päiväjärjestyksestä, mutta toisaalta olen juuri siitä aivan tolkuttoman onnellinen: minua tarvitaan. 

Palasimme Etiopiasta viime viikon lauantaina. Matka oli loppujen lopuksi puolet odotettua lyhyempi, koska saimme lapselle passin & viisumin ennätysnopeasti ja lennot vaihdettua. Matka myös meni hirveän paljon paremmin kun olin uskaltanut toivoa. Tyttäremme S on valloittanut meidät molemmat aivan täysin, ja jos en ihan joka hetki muista olla onnesta pakahtumaisillani omasta puolestani, vollaan sitä, miten ihanasti R on aivan myyty mies tuon pienen suurisilmäisen naperon edessä**.  

Mainitsinko jo, että tyttäremme on maailman söpöin ja hurmaavin pieni olento? Hänellä on uskomattoman veikeä pilke silmäkulmassaan, kun hän pelleilee ja suuttuessaan hän päristää huuliaan vihaisesti niin, että sylki lentää. En ollenkaan enää pysty kuvittelemaan, että hän olisi yhtään toisenlainen, niin sujuvasti hän luiskahti elämäämme. En tarkoita sitä, että hän olisi jo täysin kiintynyt meihin tai että olisimme ensi hetkestä lähtien olleet toisillemme tutut. Tämä on kliseiden klisee, mutta nyt tuntuu selvältä, että odotimme kaikki nämä vuodet juuri tätä lasta, juuri näin tämän piti mennä.

Vaikka salaa vähän pelkäsin muuta, äitiys tuntuu nyt hirveän luonnolliselta. Kun lapsi ensimmäisenä yhteisenä aamunamme herätessään katsoi meitä sen näköisenä, että shit, vieläkö noi on täällä? minusta tuntui, että kyllä tämä hyvin menee, kyllä me opimme toisemme pian. Kun lapsi itkee tai suuttuu, en hätäänny, koska osaan kyllä, onhan tässä oma lapseni. Ja Rkin, joka hermoili etukäteen ettei muka tiedä lapsista mitään, leikittää, kylvettää ja vaihtaa vaipat isän ottein.

Tyttäremme on nyt ollut kotona kuusi päivää. Hän löytää asunnostamme joka päivä uusia paikkoja ja alkaa pikku hiljaa tajuta, että lelulaatikon lelut saa ihan oikeasti ottaa käteen ja vaikka heittää ilmaan. Tutuin paikka taitaa olla keittössä uunin edusta: tyttö voimistelee, keikistelee ja hihkuu joka päivä monta kertaa uuninluukun kahvasta kiinni pidellen. Siinä on kiva peilata itseään, pussata omaa peilikuvaansa (!) ja taiteilla ylös ja alas omin jaloin. Uunin edessä lattialla on mukava myös leikkiä joko palikoilla tai Nooan arkilla, istua potalla tai paiskoa keltaista norsua pitkin lattioita ja taputtaa itselleen.

Arkemme sujuu erittäin hyvin. S nukkuu ja syö niin reippaasti, että monet ovat jopa kadehtineet meitä. On kieltämättä ihanaa, kun lapsi nukkuu 12 tunnin yöunien lisäksi kahdet päiväunet ja syö myös mausteista ruokaa. Silti arkemme ei ole aivan tavallista taaperoikäisen vanhempien arkea. Välillämme ei vielä ole turvallista kiintymyssuhdetta, eihän sellaista puolessatoista viikossa rakenneta.

Vaikka olemme tyttärellemme tutuimmat ihmiset täällä, lastenkotitausta näkyy käytöksessä: S flirttaa ja hurmaa itselleen kaikki saatavilla olevat aikuiset ikään kuin sitä varalta, että tämänhetkinen tilanne ei jatkuisikaan. Pienikin hymy, katse tai kontaktia hakeva ilme saa S:n keimailemaan yhtä lailla kaupan tädille, ohi kulkevalle miehelle tai meillä käymässä olevalle naapurille. Myös syliin S haluaa herkästi, muidenkin kuin meidän syliin. Ihmisten reaktio syliin pyrkivään, hymyilevään ja suloiseen pieneen tyttöön on poikkeuksetta sama : oi miten ihanaa, tämä lapsi selvästi pitää minusta, voi miten söpöä, tule vain tädin syliin… onpa reipas tyttö!

Ero sen välillä, että meillä on vieras tai että olemme keskenämme on kuin yöllä ja päivällä. Omalla porukalla S on rauhallinen ja rento, suuttuu kun suututtaa, nauraa kun naurattaa, puuhailee välillä omiaan ja välillä haluaa kovasti syliä ja huomiota. On ihanaa, ettei S pelkää suuttua ja osoittaa tunteitaan saati vältä katsekontaktia. Kuitekin kun paikalla on muita, hän on levoton, ei osaa lakata yrittämästä uuden ihmisen suosioon, ei pysy äidin tai isän sylissä, vaikka vilkuileekin meitä tavan takaa. Varsinkin, jos vieras on nainen jolla on oma lapsi mukana, S alkaa välittömästi kilpailla tämän aikuisen huomiosta.

Kaikki nämä reaktiot ovat luonnollisia eivätkä tarkoita, että S olisi häiriintynyt tai ongelmatapaus. Hänellä ei vain koskaan ole ollut pysyvää, turvallista aikuissuhdetta. Toki sekin on jo jotain, että hän on oppinut aikuisen tarkoittavan turvaa ja hoivaa, vaikka kyseessä olisi koko ajan vaihtuva aikuinen. Meidän tehtävämme vanhempina on nyt osoittaa tyttärellemme, ettemme me aio hävitä vaan pysyä hänen kanssaan riippumatta siitä, onko hän koko ajan herttainen ja söpö. En vielä tiedä, miten se tehdään, mutta siihen tätä loma-aikaa totisesti tarvitaan.

Tästä se yhteinen taival alkaa.

*) Jos nyt unohdetaan tässä kohtaa se, että adoptioäidit eivät saa äitiyslomaa vaan ainoastaan vanhempainvapaata : kaikki kuitenkin puhuvat äitiyslomasta, enkä jaksa koko ajan korjata että eikun en minä….

**) Pakko kertoa pieni anekdootti: yhtenä päivänä hakumatkalla laitoin tytön päiväunille meidän sänkyymme. R sanoi menevänsä myös nukkumaan, kömpi S:n viereen, nosti peiton kulmaa ja huudahti iloisesti kukkuu! Kun moitin häntä, että lapsen pitäisi nukkua eikä piristyä, R katsoi minuun syyllisen näköisenä ja sanoi, että se "tuli automaattisesti"... :D