Olen ollut melkein kaksi viikkoa lomalla ja ilmeisesti onnistunut sinä aikana deletoimaan aivoni.

1)Viime viikonloppuna tulin käymään kotiin (koska meille tuli vieraita ja ajattelin, että ehkä pitäisi itsekin sitten olla täällä) pariksi päiväksi. Olin kuitenkin jo keväällä luvannut palata Itään täksi viikoksi, koska siellä on puolestaan käymässä kaukana maapallon toisella puolella asuvia läheisiä. Seuraavan viikon lopulla alkavat sitten kesätyöt. Jotenkin olin mielessäni onnistunut sekoittamaan nämä viikot keskenään niin, että yhtäkkiä kuvittelin, että lähden ensin itään tiistaina vain rynnätäkseni sieltä sitten erittäin hankalasti suoraan töihin toiselle puolen Suomea jo torstaina, mikä olisi erittäin epäkätevää, koska mukaan tarvittavat varusteet näissä paikoissa ovat totaalisen erilaiset ja molempiin suuntiin on junanvaihtoja minimissään kolme. Siinä vaiheessa, kun olin jo kauhuissani perumassa kaikkea ja suututtamassa lauman ihmisiä, tajusin onnekseni, että näiden kahden matkan välillä onkin reilu viikko, ja vieläpä lomaviikko!! Ihanaa, että joskus sekoilustakin on hyötyä.

2) Em. kesätöihin liittyen minun piti käydä printtaamassa eräs tärkeä dokumentti töissä (kotona on kyllä tämä kone ja printterikin, mutta se kone, jonka kanssa printteri kommunikoi, on R:n mukana). Kuinka ollakaan, en muistanut enää oman koneeni salasanaa! Käytän yleensä kiertävä salasana -menetelmää ja muistin vain vaihtaneeni salasanan (sadannen muistutusmeilin jälkeen) juuri ennen lomalle lähtöä, ettei salasana loman aikana lukkiutuisi. Kävin läpi kaikki salasanani, mutta turhaan, ja kone lukkiutui, kun yritin liian monta kertaa. Kello oli kymmentä vaille neljä ja atk-keskuksessa oli töissä tasan yksi ihminen, (se viimeinen, kun olimme keskusneidin kanssa käyneet kaikki muut jo läpi) jonka yhytin juuri, kun hän oli menossa ovesta ulos. Sain uuden salasanan, mutta se ei toiminut, mitä (kesä)työntekijä itsekin uskalsi pelätä, kun ei ollut ihan varma, osaako. Mrrr!

Onneksi sentään bonuslomaviikko pelasti illalla tunnelman ja siitä riemusta päätinkin jäädä vielä yhdeksi päiväksi kotiin. Kukkien hoitaja on poistunut Ameriikkaan, joten roudasin kukat ulos, naapurin mummo ja pappa varmaan suostuvat katsomaan vähän perään. Näin maitokärrystä tuli liikkuva puutarha:




Heinäkuun bonuksena jospan muotibloggausosio:

Tämmöisen, alunperin R:n ideoiman hupparin tilasin netistä. Vatsa(makkara)n kokoa voisi toki vielä pienentää, mutta ehkä viesti menee perille näinkin...? :-) Selän teksti : TOIVOTTU ÄITI. Olen toistaiseksi pitänyt tätä vain kotona, enkä varmaan pidäkään sitä muualla ennen kuin h-hetki koittaa.

 

 
 
       

Sain erään viattoman kollegan lupautumaan kasvieni hoitajaksi juhannuksen yli ja naapurin pojan heinäkuuksi, joten voin huomenaamuna poistua huoleti kohti koivikkoja, vaaramaisemia ja kalliorantaista, karua ja kirkasvetistä järveä. Minua jäävät (?) kaipaamaan

 




 

Pääsin viikonloppuna kerrankin toteuttamaan sisäistä perheenäiti –itseäni, kun R:n urheiluseuralla oli kotipaikkakunnallamme leiri. Leirin vetäjä kumppaneineen yöpyi meillä ja kun R sai houkuteltua joukon muitakin leiriläisiä meille syömään, minä sain kerrankin tehdä isommalle porukalle ruokaa ! (Ongelmanahan meillä on yleensä se, että minä, suurperheen kasvatti, en osaa tehdä vain vähän ruokaa.)

Tällä kertaa ajattelin, ettei miekkosille voi tarjota treenien välissä hirveän raskasta murkinaa ja päätin panostaa kevyeen kasvispainotteiseen ruokaan.
Ensimmäisenä päivänä tein vaihteeksi kotijuustoa  ja linssi-bataatti-vuohenjuustokeittoa, joita tarjoiltiin ruisleivän kera. Värit tässä ruoassa ovat niin kauniit, että oli pakko räpätä kauhan varresta pari kuvaa:


Ensin kuullotin siis (aika paljon) punaisia linssejä ja sipulia kattilassa, hujautin sekaan kuivattua chiliä ja currya. Sitten lisäsin (kaksi isoa) kuutioitua bataattia ja vettä niin, että koko höskä peittyi reilusti, ja keitin, kunnes bataatit olivat kypsiä ja linssit tietysti samalla myös. Sitten lisäsin parin vuohenjuuston jämät, et voilà:


Ajoin vielä koko satsin sauvasekoittimella sössöksi ja koska takapotkua ei mielestäni ollut riittävästi, vielä vähän chiliä ja currya. Nam.

Vaikka ekan päivän keittoa jäi (huokaus), en tietenkään voinut toisena päivänä tarjota samaa ruokaa, vaan leivoin leipää ja koska säätiedotus väitti että tulee lämmin, tein hellepäivän pelastajaa eli gaspachoa. Sitä tosin jouduin vähän soveltamaan, kun lähikauppias räppäsi ajattelemattomasti ovensa kiinni juuri silloin, kun keksin, että nyt käyn vihdoin kaupassa. Tämän ohjeen olen saanut serkultani, mutta kuten sanottua, jouduin vähän soveltamaan, joten nimen uusiminen sallittakoon.

Jospacho (liian iso annos viidelle)

Noin 2 kg erittäin kypsiä tomaatteja
Kaksi-kolme palaa hieman kuivahtanutta vaaleaa leipää (= sämpylää pakastimesta)
Pari desiä (??? lorotin vain menemään kunnes tuntui hyvältä) hyvää oliiviöljyä
Puoli desiä (?? tässäkin käytössä lorota kunnes hirvittää -menetelmä) punaviinietikkaa
Loraus balsamicoa
Reilu rkl suolaa

Tomaattien kannat poistetaan ja pilkotaan tomskut lohkoiksi suureen kulhoon. Leipä revitään paloiksi, mätetään sekaan ja öljy + etikat kaadetaan päälle. Sekoitetaan ja annetaan mehustua kylmässä ainakin tunti.



Tomaattien mehustuttua pilkotaan vielä yksi kokonainen kurkku, yksi valkosipulin kynsi, ja yksi paprika (jota ei ollut, mutta koska paahdettuja paprikoita oli, laitoin kourallisen niitä). Sen jälkeen otetaan esiin blenderi (tai sauvasekoitin? En ole kokeillut, mutta silläkin varmaan onnistuu), joka ladataan puoliksi tomaatti-leipäseoksella, puoliksi kurkulla ja soseutetaan pienissä erissä. Jossain vaiheessa sekaan lisätään yksi salaatinlehti (joka on pakko aina laittaa, koska se on alkuperäisessä ohjeessa ja kuulostaa juuri niin sekopäiseltä, että noudatan sitä, paitsi joskus kun laitan edellisen päivän salaatin jämät), valkosipulin kynsi ja tuoretta minttua, persiljaa ja basilikaa. Alkuperäisessä ohjeessa on näiden lisäksi vielä ainakin muutama porkkana, joita en voinut mainitsemani lähikauppiaan sorron vuoksi tällä kertaa käyttää.

Tuloksena on aika kauniin värinen keitto, jonka annetaan vielä seistä kylmässä maustumassa ainakin kolme tuntia (yleensä jätän yön yli), minkä jälkeen siihen voi lisätä vielä maun mukaan öljyä, etikkaa tai suolaa. (Etikkaa kannattaakin tuolla alussa lisätä varovaisesti, koska sitä on helppo lisätä mutta vaikeampi poistaa).

Sössöisestä ulkonäöstään huolimatta keitto ei maistu valjulta vaan on tosi hyvää!



Kyytipojaksi keitolle tein eräältä kollegalta saadusta reseptistä mukaellun leivän, jossa on jonkinlainen juuri, eli sekin pannaan alulle mieluiten edellisenä päivänä.

Jospan yön yli –leipä (kaksi isohkoa leipää)

1 dl auringonkukansiemeniä
1 dl kurpitsansiemeniä
1 dl pellavansiemeniä
1 dl ruisjauhoja
4 dl kiehuvaa vettä
⇒    kuivat aineet sekoitetaan, lisätään vesi ja annetaan seistä peitettynä yön yli.

Aamulla taikinaan lisätään 3,5 dl kädenlämpöistä vettä, sekaan murennetaan 50g hiivaa ja taikina alustetaan kimmoisaksi lisäämällä siihen vähitellen noin 13 dl vehnäjauhoja (laitoin osan spelttiä).

Taikinaa kohotetaan tunti, se leivotaan kahdeksi leiväksi, joita kohotetaan puoli tuntia, sumutetaan kylmällä vedellä (jos haluaa rapsakan kuoren) ja paistetaan 200° noin 45 minuuttia. Leivät jäähdytetään ritilällä ja säilytetään paperipussissa tai leivinliinaan käärittynä. Hyvää varsinkin tuorejuuston ja kesäisen keiton kera!


Siitä huolimatta, että ruoka näytti maistuvan kohtuullisesti, taisi olla niin, että ainakin osa porukasta koki ruokani oudoiksi ja liiankin kevyiksi… Varsinkin gaspachon menekki oli laskelmiini nähden aika vähäistä, mutta toisaalta ei ilmakaan ollut niin helteinen kun olin kuvitellut.

Ne, joilla on juuri nyt kova keittonälkä, tervetuloa! :-)

Suomen ulkomaalaispolitiikassa on paljon sellaista, jota en voi ymmärtää. Pari kertaa tulkkauskeikalla olen ollut pakahtua pahaan oloon ja kaameaan huonoon omaantuntoon omasta hyväosaisuudestani ja isänmaani ylimielisestä suhtautumisesta turvapaikanhakijoihin. Varmasti on heitäkin, jotka ihan vain huvikseen yrittävät päästä Suomeen helpomman, rikkaamman tai jännittävämmän elämän toivossa. Aivan yhtä varmasti on myös heitä, jotka todella tarvitsisivat apuamme.

Kun kysyn opiskelijoidemme tulevaisuudensuunnitelmista, puolet heistä haluaa muuttaa ulkomaille. Jonnekin, jossa työ on hienompaa, arki jännittävämpää, ihmiset kultturellimpia ja palkat parempia. He haaveilevat tyylikkäistä autoista, suurista ostoskeskuksista, day spasta, rakennekynsistä ja kadunkulman coffee shopeista. Muualla palvelu on parempaa, hedelmät kypsempiä, illalliset fiinimpiä ja miehet herrasmiehiä. Mikä tärkeintä, ihmiset osaavat small talkia, hymyilevät tauotta eivätkä ole juntteja.

Miksi me, jotka pidämme itsestäänselvyytenä sitä, että meidät otetaan vastaan ja meitä kohdellaan tasavertaisina, menimme minne tahansa, emme halua ottaa vastaan heitä, jotka tulevat tänne voidakseen tehdä ne työt, joita varten itse olemme aivan liian kermaperseitä? Miksi meidän on mahdotonta hyväksyä se, että joillekin meidän elintasomme matalimmillaankin on oikeasti luksusta, jonka takia kannattaa vaarantaa henkensä? Puhumattakaan heistä, jotka eivät tavoittele maallista mammonaa vaan haluavat vain saada elää ilman, että omaa henkeä uhataan mielipiteen tai vakaumuksen takia. Keitä me olemme sanomaan, etteivät he kelpaa?

En vaan voi ymmärtää.

Tällaisen Suomenko me haluamme?

Etsin kirjahyllystäni erästä kirjaa, kun törmäsin  J.Carpelanin kirjoittamaan ja kuvittamaan kirjaan Erämiehen aapinen I vuodelta 1944. Sen esipuhe alkaa otsikon sanoilla ja saatesanojen lopuksi kirjoittaja lähettää kaikille eräveljilleen ja erämiesten kuningasviitan perijöille, Suomen reippaille pojille, parhaat terveisensä. Vaikka en varmaankaan ole perinyt kyseistä viittaa enkä ole reipas poika, rohkenen jakaa kanssanne joitakin tämän kirjasen helmiä.

Heti kirjan alussa kirjoittaja tähdentää: joka nuorena laiminlyö ruumiinsa hoitamisen, hän on yleensä jo 40-50 vuoden ikäisenä "raakki" ja 60 vuotta täyttäneenä täysi ukko. [...] Sen sijaan hyvällä hoidolla, karkaisemisella ja harjoittelulla voidaan ruumiin kuntoa kehittää uskomattomissa määrissä. Karkaisumenetelmiä ovat mm:

-liikkuminen kesäisin kaula ja rinnan yläosa paljastettuina (tässä tosiaan puhutellaan vain mieslukijoita...)
-nukkuminen raikkaassa ilmassa ikkuna auki (myös talvisin)
-kylpeminen järvessä joka aamu koleista säistä välittämättä
-ruumiin hierominen kosteilla, kylmillä pyyhkeillä talviaamuisin
-rytmillinen hengitys nenän kautta pidättäen välillä hengitystä 10-15 sekunnin ajan. Tätä harjoitellaan ensin ulkona tai avonaisen ikkunan ääressä, sitten kävelyn ja lopuksi juoksun aikana. Harjoitusta toistetaan joka päivä.

Sitten päästään varsinaisiin eränkävijän neuvoihin. Tärkein niistä kaikista kuuluu seuraavasti: Älä herrrmostu! (asian vakavuuden vuoksi se sanotaan oikein moniärräisenä) Muut neuvot ovatkin sitten paljon konkreettisempaa laatua ja siten kirjan parasta antia. Esimerkiksi kun hierotte paleltuneen ihmisen jäseniin lämpöä, ei kannata käyttää kovin raisuja otteita, sillä jäätynyt jäsen katkeaa yhtä helposti kuin samanpaksuinen jääpuikko! (hupsista, kylläpäs se sormi napsahti jännästi...) Älkääkä unohtako, että jos paleltunut on vielä tajuissaan, hänelle kannattaa tarjoilla lämpimiä, virkistäviä juomia! Tiesittekö muuten, että kovalla pakkasella esimerkiksi hikisistä jalkaräteistä saa kätevä suojan jalkineiden ympärille? Märät rätit kierretään vain tiukasti kenkien ympärille ja sohitaan sitten jalalla lumeen, kunnes rätti jäätyy muodostaen kätevän, suojaavan peitteen.

Jos sattuisi käymään niin pahasti, että toveri talvipakkasella loukkaantuu ja häntä joudutaan säilyttämään metsässä, ei Carpelanin kirja jätä  pulaan vaan neuvoo, kuinka loukkaantunut suojataan pakkaselta. Kas näin:


Itseäni kyllä pikkaisen saattaisi hirvittää tuo elävältä lumeen hautaaminen ja voisin kuvitella, että haudattu rukoilee kolossaan, ettei lunta sada avun hakemiseen kuluvana aikana kovin paljoa lisää...

Jos toveri meinaa hukkua, mutta saat hänet ongituksi ajoissa kuiville (mihin luonnollisesti annetaan seikkaperäiset ohjeet), tekohengitystä on kätevintä antaa vatkaamalla potilasta ylös alas Carpelanin itsensä kehittämän telineen avulla:



Joskus tekohengitystä häiritsee hukkuvan kieli, joka tuppaa olemaan tiellä. Vaan eipä hätää, sen estämiseksi on hra C kehittänyt kätevän keinon:



Jos olisin työkseni meripelastaja tai terveydenhoitoalan ammattilainen, teettäisin heti itselleni T-paidan tällä kuvalla!

Koska toisen ihmisen kantaminen on raskasta, siihenkin on oma tekniikkansa. Olenkin tässä vaivihkaa suunnitellut tuollaista pehmustettua kantopölkkyä, jolla R voisi kantaa minut kotiin raskaan työpäivän jälkeen ja saada samalla sopivasti karaisevaa liikuntaa... Ehkäpä sen voisi suorittaa yläruumis paljaana ja väliin hengitystä pidättäen? Viillekkeiden punominen oljista tai vitsoista sitäpaitsi takuulla kehittäisi myös sorminäppäryyttä!



Olen muuten löytänyt Carpelanin kirjan roskalavalta kirjaston edessä. Siis todellakin roskalavalta, ei mistään poistomyynnistä!

Olin kerran matkalla kotiin kirjaston ohi kulkevaa kävelytietä ja näin pääoven edessä suuren roskalavan. Olin jo ohittamassa sitä, kun mieleeni hiipi kaamea tunne: ei kai siellä voi olla kirjoja? Kun työnsin käteni reunan yli (lava oli niin korkea, etten nähnyt sisälle), ensimmäinen käteeni osunut esine oli 1800-luvulta peräisin oleva ranska-suomi sanakirja! Ryntäsin hakemaan lähimmästä kaupasta pahvilaatikoita ja kiipesin lavalle: poimin sieltä laatikkokaupalla mm. ranskan, saksan ja latinankielisiä oppikirjoja ja tietokirjallisuutta sekä runsaasti vieraskielisen kaunokirjallisuuden klassikoita samalla, kun soitin paikalle kaikki tuttavani. Kävin vielä kirjastossa sisällä ilmaisemassa pöyristykseni siitä, että kirjat oli sillä tavoin mätetty taivasalle ja ihmettelemässä, miksei niitä voitu vaikkapa lahjoittaa toiseen kirjastoon tai jollekin yhdistykselle. Ensin henkilökunta väitti, ettei tiedä mitään mistään roskalavasta ja sitten minulle selitettiin vain olkaa kohautellen, etteivät kirjat mahtuneet minnekään ja joskus on pakko tehdä poistoja ja ettei kukaan ollut pyytänyt niitä itselleen (miten voi pyytää itselleen jotain, jonka olemassaolosta ei tiedä? Ajatelkaapa vaikka sitä saksankielistä anatomian oppikirjaa, jonka kollegani lavalta kaivoi: siinä on miehen orgasmi kuvattuna seikkaperäisesti tehtaan koneistoa esittävän, kirjan sivujen välistä esiin taiteltavan, suuren neliväripiirroksen avulla. Kuka sellaista osaisi mistään etsiä??)

En usko, että unohdan tätä kirjaepisodia koskaan, vaikka olenkin sittemmin (vähän) katunut, että otin sieltä niin hirveästi kirjoja, kun entisetkään eivät mahdu minnekään. En vaan voinut katsoa sivusta, kun joku tuhoaa kulttuurihistoriaa.

Palatakseni Carpelanin kirjaan, se päättyy erämiehen kymmeneen kultaiseen ohjeeseen, joista ensimmäinen on minusta liikuttavuudessaan paras: Älä lähde yksin salolle. No en! Jo 70-luvulta lähtien mukanani on kulkenut vähintään valokuvaaja!