Yllä oleva on siteeraus kotikaupunkini lastenneuvolan esittelystä. Ikävä kyllä adoptioperheiden kohdalla lause on ilmeisesti tarkoitettu ymmärrettäväksi kirjaimellisesti.

Kun oikeudenkäyntipäivä oli ohi, tarkoituksenamme oli palveluntarjoajan suosituksen mukaan käydä neuvolassa. Neuvolakäynnin ajatus on paitsi kertoa kotikunnan neuvolaan, että tällainen lapsi ylipäätään on olemassa ja tutustua lapsemme tulevaan neuvolantätiin, myös saada yleistietoa taaperoikäisen "normaalista" kehityksestä ja tarpeista: paljonko lapsi syö, nukkuu, liikkuu, kasvaa jne, mitä rokotuksia hänellä pitäisi olla, millaisia vitamiineja jne hän tarvitsee. Suomeen tultuamme emme nimittäin suinkaan pääse neuvolaan heti, vaan vasta lääkärin tekemän maahantulotarkastuksen ja pitkän laboratoriokokeiden listan valmistuttua.

Kun soitin neuvolaan ja kerroin tilanteestamme, sain hyvin ystävällistä palvelua ja peräti kahden tunnin ajan terveydenhoitajalle. Tuntui mukavasti siltä, että olemme virallisestikin jo lapsiperhe, meidän lapsemme nimi löytyy kohta terveydenhoidon tietojärjestelmästä, hän on olemassa muillekin kuin meille!

Varttia myöhemmin minulle soitettiin neuvolasta ja haluttiin perua em. aika, koska "tämä on lastenneuvola ja teillähän ei vielä ole sitä lasta". Määräys perua jo annettu aika oli tullut esimieheltä, joka ei kuitenkaan halunnut tulla itse puhelimeen ja jonka nimeä meille soittanut henkilö ei halunnut minulle antaa. Koska tiedän, että tässä samassa kaupungissa toisessa neuvolassa otetaan adoptioperheet vastaan ennen lapsen tuloa, en suostunut perumaan sovittua tapaamista, ellen saa perumisen perusteluja kirjallisesti. Minulle soittanut henkilö yritti vielä vedota siihen, että äitiysneuvola on niitä äitejä varten, joilla ei ole vielä lasta, ja toivotti sekä minut että R :n tervetulleiksi… kyllä, synnytysvalmennukseen!!

Raskaana oleva nainen käy kotikaupungissamme neuvolassa 10-12 kertaa ennen lapsen syntymää. Lapsen synnyttyä terveydenhoitaja käy kerran kotikäynnillä ja lapsemme tämänhetkiseen ikään mennessä neuvolassa käydään lapsen kanssa keskimäärin 9 kertaa. Adoptioperheen « tukemiseksi » yksi ainoa kerta neuvolassa ennen lapsen tuloa on kuitenkin ilmeisesti liikaa vaadittu. Adoptiolapselle ei kuulemma myöskään laadita yksilöllistä neuvolaseurantaa tai järjestetä "ylimääräisiä" neuvolakäyntejä (tiheämmät käynnit nimittäin loppuvat juuri siinä iässä, jossa lapsemme tulee Suomeen) minkään muun paitsi rokotusten suhteen. Neuvolalääkärin lapsemme kohtaa ensimmäisen kerran viisivuotiaana.

Olen hoitanut eri ikäisiä lapsia ennenkin enkä koe olevani avuton tai täysin tietämätön lapsen hoitoon liittyvissä asioissa. Kun meistä nyt vihdoin on tullut virallisestikin lapsiperhe, kuvittelin kuitenkin ilman muuta, että pääsemme mukaan samojen neuvonta- ja tukipalvelujen piiriin kuin muutkin lapsiperheet. Sen sijaan minulta kysyttiin, emmekö tunne yhtään lapsiperhettä, jolta voisimme kysyä neuvoa ja mainittiin, että kirjallisuuttakin lapsen kehitysvaiheista on olemassa.

Jotenkin tuli mieleen terapia, jonne yritimme joskus lapsettomuushoitojen kaameimmissa vaiheissa päästä : kun kyseisen palvelun nimi oli perheterapia, piti ajanvarauspuhelimen henkilön ensin selvittää*, voimmeko ylipäätään olla heidän asiakkaitaan, koska meillä ei ole lasta ja se taisi olla niin, että perhe tarkoitti lapsiperhettä… siis sen jälkeen kun olin juuri puhelimeen itkien kertonut, että tarvitsemme kriisiapua selvitäksemme lapsettomuuden aiheuttamasta surusta.

Kuten ymmärtänette, ensimmäinen neuvolakäyntimme ei ollut niin kiva kokemus kun se olisi voinut olla. Neuvolantäti oli kuitenkin varsinkin tapaamisen loppua kohti ymmärtäväinen ja sanoi tajuavansa, miksi käynti oli meille tärkeä (mutta korosti silti vielä, etteivät adoptioperheet yleensä ole tervetulleita neuvolaan ilman lasta). Itse sain aika vähän sellaista tietoa, mitä minulla ei vielä ollut, mutta jotain kuitenkin esimerkiksi lapsen kokoon, syömiseen, liikkumiseen ja yleiseen kehitykseen liittyen.

Ne kuuluisat selkä menosuuntaan –rattaat, jotka ostin, joutuivat muuten matkalla meille pieneen peltikolariin ja ovat nyt jossain päin Suomea autokorjaamolla kolariauton takakontissa. Meillä on kuitenkin kantoreppu ja –liina, sänky, vaatteita, hammasharja ja pari lelua. Ja lentoliput.

*)Tähän selvitykseen meni aikaa viikko (mutta saimme sentään mennä terapiaan).

Olen viime vuosina ja ei-niin-yllättävää-kyllä varsinkin viime aikoina lueskellut paljon adoptiolapsen sopeutumisesta ja kiinnittymisestä uuteen perheeseensä. En tietenkään vielä ole itse kokenut tällaisia tilanteita, mutta koska niistä kirjoittaminen lapsen tulon jälkeen yksilöisi kaiken liittymään juuri omaan lapseemme, päätin kirjoittaa ajatuksiani tänne nyt.

Osoitan nämä ajatukseni sekä niille teistä, jotka ehkä kyselevät itseltään, eikö ole pienelle lapselle aivan kamalaa, kun hänet siirretään toiselle puolen maailmaa pois kaikesta tutusta, että erityisesti niille, jotka iloitsevat, kuinka onnemme ja toiveemme nyt vihdoin toteutuvat sinä päivänä, kun saamme lapsen syliimme. Koska moni lukija on kertonut haluavansa tietoa adoptiosta ja koska tiedon "saaminen" adoptiovanhemmilta usein päättyy juuri lapsen tuloon, haluan myös raottaa lukijoilleni ovea sinne, mikä meitä ehkä odottaa. Pyydän jo etukäteen anteeksi mahdollista kansanvalistussävyä : en oleta lukijoideni olevan tyhmiä, mutta tiedän, että monilla (esim itselläni aikaisemmin) on lapsen tulosta kotiin käsityksiä, jotka eivät aivan vastaa todellisuutta.

Erityisesti taaperoikäisen lapsen kohdalla siirtyminen uuteen perheeseen mullistaa sekä lapsen että vanhempien elämän totaalisesti. Nyt moni ajattelee, että ainahan lapsen tulo muuttaa kaiken ja lapsi kun lapsi, mutta kyllä repäisy toiseen maahan, perheeseen, kulttuuriin ja kieleen on järkyttävä ja traumaattinen kokemus lapselle, joka 1) jo ymmärtää siirtymisen ja lähtemisen merkityksen, on mahdollisesti kiintynyt senhetkiseen hoitajaansa, mutta joka 2) elää vain ja ainoastaan tätä hetkeä, koska hänen ymmärryksensä ajasta on rajallinen, (=ei osaa luottaa siihen, että kohta/huomenna/tulevaisuudessa helpottaa) ja joka on juuri oppimassa hahmottamaan maailmaa myös kielen avulla (=hätääntyy, kun ei saakaan ympäriltään totuttua kielellistä turvaa).

Meille kaksinoloon ja vapaisiin aikatauluihin tottuneille vanhemmillekin tottuminen siihen, että uusi perheenjäsen tarvitsee todella paitsi ruokaa, hellyyttä ja positiivista huomiota, myös esimerkiksi fyysistä kiinni pitämistä, rauhoittamista tai sylissä kantamista aivan koko ajan eikä välttämättä nuku lainkaan päivän aikana, ei ole aivan helppo nakki huolimatta siitä, että asia olisi etukäteen tiedossa. Mutta meitä on sentään kaksi ja pystymme tukemaan ja ymmärtämään toinen toistamme!

Kirjojen ja elokuvien luomat mielikuvat lastenkodeissa käsiään ojentelevista, rakkaudennälkäisistä ja « omaa kotia » odottavista pikku pilteistä ovat surullista kyllä hyvin harhaanjohtavia. Lapsi, joka ei varhaisessa vauvaiässä saa tarvitsemaansa hoivaa ja turvaa aikuisesta suojelee itseään ensisijaisesti lakkaamalla tavoittelemasta sitä. Lapsi, joka on oppinut, että aikuiset ovat epäluotettavia tai satuttavat, suojautuu välttämällä kaikkea kontaktia aikuisen kanssa ja luottamalla vain itseensä. Kun hylätty lapsi, joka on otettu hoitoon ja joka on vasta vähitellen oppimassa luottamaan hoitajaansa, erotetaan pakolla tästä hoitajasta, on luonnollista, että hän pitää seuraavia hoitajiaan ensin suurimpina vihollisinaan, ei kauan odotettuina omina vanhempinaan.

Pieni lapsi ei osaa odottaa sellaista, mitä ei ole koskaan kokenut. Sen sijaan pienikin lapsi suree menetettyä ihmissuhdetta entiseen hoitajaansa, riippumatta siitä, kuinka köyhissä tai huonoissa oloissa hän on elänyt tai miten hoitaja on häntä kohdellut. Adoptiovanhemman voi olla vaikea kohdata lapsen surua, torjuntaa tai suoranaista vihaa tilanteessa, jossa itse on vuosikausia odottanut vanhemmuutta ja vihdoin toteutuvaa suurta unelmaa lapsesta. Siksi kauan odotetun adoption toteutuminen saattaa olla tuoreille vanhemmillekin shokki ja tilanne, johon on vuosien valmistautumisesta huolimatta vaikea sopeutua.

Meidän vanhempien tehtävänä on kannatella näitä lapsen kokemuksia, osata antaa tunteille ja reaktioille tilaa ja aikaa. Emme voi odottaa lapselta välitöntä kiintymystä meihin, emmekä pitää sitä edellytyksenä omalle kiintymyksellemme lasta kohtaan. Tunteiden kuormittavuutta lisää osaltaan myös suru : suren sitä aikaa, jonka olen lapsemme vauvaiässä "menettänyt", aikaa, jonka olisin halunnut enemmän kuin mitään muuta viettää hänen kanssaan, suojelemassa kaikelta pahalta.

En missään nimessä halua, että ihmiset ympärillämme pitävät tulevaa lastamme ongelmakimppuna, jonka kiintymyssuhdehäiriöt tai regressiovaiheet vain vaikeuttavat elämäämme. En myöskään halua, että meitä säälitään, koska adoptoiminen on niin vaikeaa : me haluamme juuri tätä, tähän olemme valmistautuneet, lapsen saaminen adoption kautta on tähänastisen elämämme suurin onni. Haluamme rakastaa juuri tätä lasta, oli alku sitten kuinka hankalaa tahansa.

Toivon vain, että lähimmäisemme ymmärtäisivät, ettei ole aivan sama, miten lapsemme kanssa toimimme. Lapsen esittely suvulle, kahvilassa istuskelu muiden tuoreiden äitien kanssa, vauvauinnit ja muskarit eivät ole tärkeysjärjestyksessämme ykkösenä. Suuret ihmispaljoudet ja vaihtuvat paikat voivat oikeasti aiheuttaa lapsessa hämmennystä ja viivyttää kiinnittymistä perheeseen : vielä kuukausienkin jälkeen voi olla jotain muuta kuin ylisuojelemista viettää aikaa ihan vain oman perheen kesken.

Tarvitsemme nyt onnea, aikaa, tilaa, luottamusta ja rohkeutta kasvaa perheeksi tyttäremme kanssa. Adoptio virallistettiin Etiopiassa tänään.

P.S. Asiasta kiinnostuneille [ja kirjaston hankinnoista vastaaville...] muutama kirjallisuusvinkki:

Irene Pärssinen-Hentula et al: Matkalla perheeksi – opas adoptiovanhemmille, Pelastakaa Lapset 2008

Mary Hopkins-Best : Toddler Adoption, The Weawer’s Craft, Perspective Press 1996

Koska makaan taas (grrr!) tapojeni vastaisesti flunssaisena kotona, koitan vihdoin saada edes sitä luvattua matkaraporttia aikaiseksi. Nyt kun hakumatkamme todella lähestyy, tuntuu aivan mahdottomalta, että olisimme voineet olla käymättä Etiopiassa etukäteen*!

Ehdimme matkan aikana nähdä paljon enemmän kuin ennalta uskoimme olevan mahdollista. Aluksi oleilimme Addis Abebassa, jossa liikkuminen ja toimiminen oli suhteellisen helppoa paikallisten ystäviemme autettua meidät alkuun. Olin nimittäin etukäteen ottanut yhteyttä erääseen Addiksessa asuvaan suomalaisnaiseen, joka erittäin ystävällisesti auttoi meitä löytämään (ja varaamaan etukäteen**) siistin ja edullisen hotellin. Koko perhe osoittautui huippumukavaksi ja helpotti oleiluamme Etiopiassa suuresti. Ihanaa kun maailmassa on niin ihania ihmisiä! Hotellimme ei ollut ydinkeskustassa, mutta alue oli turvallista ja liikkuminen paikallisilla ladatakseilla tai minibusseilla helppoa ja halpaa.

Näkymä hotellimme ulkopuolelta

Etukäteistietämyksemme Etiopiasta oli muutaman matkakirjan varassa. Olin tapani mukaan hankkinut ”vakio”matkaoppaamme Lonely Planetin, jonka 2009 painos ilmestyi juuri sopivasti paria viikkoa ennen matkaamme. Sen lisäksi olin tilannut netistä Philip Briggsin kirjoittaman Etiopia-matkaoppaan, joka on oikeastaan enemmän tietokirja kuin matkaopas ja joka osoittautui loistavaksi matkakumppaniksi.

Ennalta lukemani perusteella halusin ehdottomasti päästä käymään ainakin Lalibelassa, jonne pääsimmekin erittäin onnistuneelle retkelle. Sen järjesti hotellimme respatyöntekijätytön ystävätär, jolla on pieni matkatoimisto (nettisivuista voisi päätellä että kyseessä on isokin firma, mutta tämä on pienenpieni yhden nuoren naisen yritys) . Lalibela on kuuluisa kiveen hakatuista kirkoista, joita pikku kylän tuntumassa on toistakymmentä. Kirkkojen historia on monisyinen, mutta niiden tarkoitus on tehdä Lalibelasta ”Uusi Jerusalem”, ettei paikallisten ortodoksien tarvitse lähteä pyhiinvaellukselle ”vanhaan” Jerusalemiin saakka. Se, pelmahtiko raksalle oikeasti avuksi taivaallinen enkeliarmeija ja hurahtiko kivenhakkuussa 25 vai 250 vuotta, onkin sitten hitusen kiistanalaisempi juttu…

Kylä sijaitsee korkealla vuoristossa, jonne ajellaan ajoittain huonokuntoista ja vuorenrinteillä mutkittelevaa tietä pitkin.

Itse kylä on todella pieni, ja jos me ihmettelimme hienoja kirkkoja, niin kyläläiset ihmettelivät meitä… yhtä ranskalaisseuruetta lukuunottamatta emme nimittäin nähneet montaakaan muuta valkonaamaa, mutta meidät kyllä huomattiin joka paikassa :). Alla näkymä pääkadulta supermarketteineen:

Pätkä muuta kylänraittia:

Yksi kiveenhakatuista kirkoista: Bet Georges ensin yläpuolelta..

..ja alhaalta käsin (kirkkoon mennään alhaalta kallioon hakattua luolaa pitkin, kuvassa pappi avaamassa meille kirkon ovea) :

Kameran kanssa kulkeminen ja kuvaaminen ei ole Etiopiassa välttämättä helppoa. Valkoihoinen henkilö, joka kulkee edes suht puhtaissa vaatteissa, kengät jalassa ja kamera tai laukku olalla pitkin Etiopian maaseutua näyttää väistämättä rikkaalta siirtomaaherralta/ -rouvalta, ja kuvien ottaminen melkein mistä tahansa vaikuttaa hyvin äkkiä siltä, että tässä rich little bitch ottaa kuvia säälittävistä kehitysmaan asukkaista - vaikka kuinka itse ajattelisi, että ottaa kuvia kauniista paikoista, asioista ja ihmisistä. Oman hyväosaisuutemme kohtaaminen olikin yksi matkan vaikeimpia asioita. Olemme toki käyneet köyhissä maissa ennenkin, mutta edes Siperian maaseudulla, Perussa, Chilessä tai Intiassa emme ole kohdanneet vastaavaa lamaannuttavaa köyhyyttä ja kurjuutta kuin Etiopiassa. Valkoihoisen paskanaaman leimaa on vaikea hinkata itsestään pois, koska olemme millä tahansa mittarilla yksiselitteisesti hirveän onnekkaita ja rikkaita, enkä minä ainakaan pysty ajattelemaan niin, että se olisi omaa ansiotamme.

Tämän ”rikas länsimaalainen” -syyllisyyden kohtaamisessa Philip Briggsin kirja oli erittäin hyvä apuväline. En nyt referoi koko kirjaa tässä, mutta Briggs, joka on elänyt suurimman osan elämästään eri Afrikan maissa, on todella miettinyt tätä asiaa. Briggsin kirja auttoi meitä luovimaan pois syyllisyyden kuorruttamasta olotilasta ja tajuamaan, ettei yksittäinen ihminen pysty ottamaan koko Afrikan ongelmia harteilleen ja että voimme kohdata ihmiset yksilöinä vain, jos meitäkin kohdellaan sellaisina. Emme kuitenkaan kyenneet noudattamaan Briggsin periaatetta siitä, että hän antaa rahaa vain niille kerjäläisille, jotka eivät ryntää juuri hänen kimppuunsa pelkän ihonvärin takia (valkoinen mies = kävelevä pankki). Addis Abebassa toimii onneksi järjestö, jolta voi ostaa (hyvää omaatuntoa eli) ruokalippuja, joilla kerjäläiset saavat ilmaisen lämpimän ruoan. Niitä jaoimme halukkaille – kuvaavaa onkin, etteivät suinkaan kaikki kerjäläiset ruokalipuista ilahtuneet, vaikka olivat hetkeä aikaisemmin huutaneet tarvitsevansa nimenomaan ruokaa.

Lalibelan lisäksi kävimme Addiksen ulkopuolella etelämmässä, Arba Minchin lähellä olevassa Nechisarin luonnonpuistossa sekä kahdessa muussa luonnonpuistossa. Matkasimme vuokraamallamme maastoautolla mukanamme kuljettaja/opas: Etiopiassa ei saa ajaa autoa eurooppalaisella ajokortilla, ja täytyy myöntää että näillä teillä paikallinen kuljettaja oli aivan ehdoton: välillä tiet olivat pelkkää kuoppaa ja kivikasoja. Alla muutama auton ikkunasta räpsitty otos muusta tieliiketeestä:

Vuohilauma paimenineen, jollaisia näkee muuten myös Addis Abeban keskustassa…

Lapsia puunhakureissulla:

Lapsia tulossa koulusta (suurin osa tuo tullessaan vettä/puuta)

Myös kameleita (joita tietyt heimot käyttävät juhtinaan) näkyi tien laidalla silloin tällöin:

Tien laita on harvoin tyhjä, kävelijöitä, puunkantajia ym on liikkeellä koko ajan ja ihmiset kävelevät kaikkialle. Pienemmissä kylissä jo pelkkä auton ääni sai koko kylän lapset juoksemaan kirkuen paikalle, eikä autosta olisi tehnyt välttämättä mieli poistua joka kerta kaikkien hypisteltäväksi… onneksi tummaihoinen lapsi Suomessa ei taida olla enää ihan näin suuri nähtävyys?

Yleisin kuljetusväline Etiopiassa on aasi, harmi vaan etten saanut yhtään kuvaa hillittömiksi vuoriksi lastatuista heinää kuljettavista yksilöistä :).

Nechisarin luonnonpuisto oli ikimuistoinen kokemus. Leijonia emme siellä nähneet, mutta kylläkin seeproja, antilooppeja, paviaaneja, krokotiilejä, virtahepoja ja lukemattomia ihmeellisiä lintuja, jotka olivat kuin suoraan satukirjojen kuvituksesta.

Nechisar ei ole eläintarha, joten eläimet liikkuvat siellä vapaasti ja niitä näkee puiston alueella, jos näkee. Läksimme liikkeelle anivarhain aamulla, että näkisimme mahdollisimman paljon ennen kuin lämpötila päivällä nousi yli kolmenkymmenen ja onneksi ehdimmekin nähdä kaikenlaista. Krokotiileja ja hippoja saimme ihailla lähietäisyydeltä veneestä käsin, Chamo-järvellä asuu molempia tuhansittain. Vaikka varsinkin virtahevot tappavat muutaman kalastajan vuosittain, liikkuvat paikalliset miekkoset verkkoineen pienillä bambulautoilla sauvoen tai meloen aivan krokotiilien ja hippojen tuntumassa:

Sekä meno- että paluumatkalla kuljettajamme halusi näyttää meille perinteisiä etiopialaisia asumuksia, ja kävimmekin muutaman perheen vieraina. Nämä perinteiset talot (tukul) ovat todella hienoja ja ne on koristeltu sisältäkin uskomattoman upein maalauksin! Myös ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja uteliaita – suurin hämmästyksen aihe joka paikassa oli, ettei meillä ole lasta, minkä syytä meiltä ja varsinkin minulta udeltiinkin kaikkialla hyvin suorasukaisesti :(.

Tukuleita matkan varrelta

Joulua vietimme pienessä Arba Minchin kaupungissa ihailemalla auringonlaskua ilman suloisesti viilentyessä paahteisen päivän jälkeen. Tämä oli rauhallisin ja leppoisin koskaan kokemani joulu: ei yhtään lahjaa, ei minkäänlaista hössötystä! (Etiopian ajanlaskun mukaan joulua vietetään vasta tammikuussa). Alla näkymä hotellimme terassilta jouluaamuna:

Lopuksi vielä kuva aivan ehdottomasti maailman parhaasta kahvista (jota meilläkin nykyään paahdetaan ja jauhetaan itse!):

Omaa matkakokemustani muuttivat merkittävästi matkalukemiseni, jo mainitsemani Philip Briggsin Ethiopia- kirja ja Etiopian adoptiosta/sijaisperheistä kertova Melissa Fay Greenen There’s no me wihout you, jonka olin hankkinut jo jokin aika sitten mutta jota aloin kunnolla lukea vasta matkalla. Luin kirjoja rinnakkain, tai oikeastaan luimme molemmat niitä yhtä aikaa. Ympärillämme olevasta Etiopiasta äänineen & tuoksuineen ja molempien kirjojen maailmasta tuntui muotoutuvan jonkinlainen rinnakkaistodellisuus, jossa tunsin eläväni koko matkan ajan. Tätä ei suinkaan vähentänyt se, että lentokoneessa, kun olimme juuri laskeutumassa Addis Abebaan, tajusin, että Greenen kirjan kirjoittaja asui kirjaa kirjoittaessaan samassa hotellissa kuin me..! Tätäkään kirjaa en nyt referoi sen enempää, mutta se muokkasi suuresti ajatuksiani paitsi adoptiosta yleensä, myös (laillisen) adoptiotoiminnan merkityksestä kehitysmaissaja ja erityisesti vanhemman lapsen adoptiosta. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille, kerrankin ei tarvitse (kovin paljoa) pelätä amerikkalaisen kirjailijan sivuille vuodattamaa siirappia, sen sijaan joutuu kyllä jälleen kerran kohtaamaan itsensä ja omat motiivinsa tehdä ja olla tekemättä asioita.

Jaksamiseni loppuu tältä erää tähän. Kertomista ja pohtimista riittäisi, mutta niistä on hirveän vaikea kirjoittaa. Matka oli todella henkilökohtainen ja sanoinkuvaamaton kokemus, ja tuntuu siltä, että mitä tahansa kirjoitan, latistan asiat tai sanon ne liian jyrkkään sävyyn.

*) en suinkaan tarkoita sitä, että kaikkien adoptiovanhempien pitäisi käydä lastensa syntymämaassa etukäteen. Tarkoitan vain sitä, että meille lapsen syntymämaahan tutustuminen oli mahdollista ja tuntui todella merkitykselliseltä.

**) Etiopialaisen kalenterin mukaan eletään tällä hetkellä vuotta 2002. Myös kuukaudet ja viikonpäivät ovat erilaisia, joten hotellin varaaminen ei ollut ihan yksinkertaista, varsinkin kun saavuimme klo 1 yöllä ja kun (ainakin tässä) hotellissa laskettiin päiviä eikä öitä. Pienissä hotelleissa netti toimii vain satunnaisesti, eikä sähköposteihin vastaaminen ole itsestäänselvyys, puhumattakaan siitä, että uskaltaisi luottaa hotellin ”siistit huoneet” -väitteeseen huoneita näkemättä…

Tämä on nyt pakko jakaa, koska olen edelleen le käki de äimä:

Olin tänään aamulla kauneudenhoidon ammattilaisen käsittelyssä, kun tuli puhetta joulun vietosta. Kysyttäessä kerroin viettäneemme joulun Etiopiassa ja edelleen kysyttäessä syytä matkakohteen valintaan mainitsin, että olemme adoptoimassa sieltä lasta. Ammattihenkilö oli hetken ihan hiljaa ja totesi sitten verkkaisesti "se on sitten musta". Hillitsin itseni enkä esim huudahtanut hämmästyneenä "Ei kai, ihanko totta?!!" vaan myöntelin että juu, niinhän se asia on. Seuraavaksi minulta kysyttiin, paljonko adoptio maksaa, mihin vastasin, etten oikeastaan ajattele, että kyseessä on hinta, mutta että kuluja adoptiosta kyllä on aika paljon. Tähän sain seuraavan kommentin: "Olisko valkoinen lapsi sitten ollut puolet kalliimpi, vai vielä enemmän?"

Viime aikoina jospalassa on oltu myrskyn silmässä. Etiopian matka oli lähes sanoinkuvaamaton kokemus, ja sen tunnelataus meille aivan omaa luokkaansa. Matkan jälkeen on pitänyt tehdä töitä yötä päivää saadakseen tehtyä kaiken sen, mitä pitäisi ehtiä tehdä ennen lukukauden alkamista (tosin en ole vieläkään esim korjannut kaikkia tenttejä, ja silti sen sijaan että korjaisin niitä vaikkapa nyt, haluan kirjoittaa tänne jotain edes vähän... päätin juuri kutsua tätä priorisoinnksi!) - mehän lähdimme Etiopiaan ajankohtana, jolloin tenttiviikko vasta alkoi, joten kaikki normaalisti lukukauden lopussa tehtävä työ jäi ns. odottamaan tekijäänsä.

Saimme viime viikolla riemuksemme tietää, että oikeudenkäynti, jossa adoptio vahvistetaan, pidetään Etiopiassa 26.1. eli jo KAHDEN VIIKON PÄÄSTÄ! Voi hyvin olla, että se jostain syystä lykkääntyy tai sitä siirretään määräämättömän ajan päähän, mutta käsittääkseni about yhtä mahdollista on se, että oikeus päättää asiasta tuona päivänä. Se taas tarkoittaisi sitä, että palaisimme Etiopiaan noutamaan tytärtämme kotiin jo ensi kuun puolivälissä!

Tieto päivämäärästä on saanut päämme lievästi pyörälle. Olimme varautuneet siihen, että joudumme odottamaan oikeudenkäyntiä vielä kuukausikaupalla, emmekä olleet vielä varsinaisesti alkaneet varustautua lapsen tuloon (pieniä höpsähdyksiä kirpputoreilla ja alennusmyynneissä ei lasketa, eihän?). Nyt meidän on kuitenkin varustauduttava siihen, että tämä ensimmäinen aikataulu VOI toteutua, mikä tarkoittaa sitä, että kotimme pitäisi saattaa lapsiturvalliseksi aika nopeasti... viime viikot olemmekin raivanneet tilaa kaappeihin, raijanneet tavaraa kirpputorille vietäväksi ja miettineet, miten järjestämme tavaramme niin, etteivät ne ole vaaraksi taaperoikäiselle henkilölle. Olen myös (opeteltuani ensin aikani alan sanastoa) ostanut käytetyt lastenvaunut* ja saanut ilokseni monelta sukulaiselta ja tuttavalta lupauksia käytetyistä lastenvaatteista ym tarpeellisesta. Oma sisareni ja R:n sisko ovat ladanneet kaikki serkkutyttöjen vanhat vaatteet laatikoihin ja säkkeihin, jotka odottavat tahoillaan meille siirtymistä.

On ollut liikuttavaa ja suorastaan hämmentävää nähdä, kuinka monet ihmiset ympärillämme (puhumattakaan blogini kommentoijista!) ovat spontaanisti liikuttuneet ja ilmaisseet suurta iloa tyttäremme johdosta. Monet entiset ja nykyiset työtoverit tai kaukaisemmatkin sukulaiset ja tuttavat ovat halunneet onnitella meitä. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että kaikki nämä vuodet lastamme on ollut kerallamme odottamassa hiljainen rinnalla seisojien joukko, jota emme ole omaan napaamme tuijottaessamme edes huomanneet! Olen mykistynyt, onnellinen ja kiitollinen.

Kaappien raivauksen ja työnteon keskellä olen pitkästä aikaa ahkeroinut myös ompelukoneen äärellä. Välillä vuosia kaapissa seisonut kone on päässyt taas hurisemaan yömyöhään, kun sen äärellä on riehunut inspiroitunut äiti-ihminen (kirjoitin tuon sanan juuri puoliksi varoen, ensimmäistä kertaa itseäni tarkoittaen!). Saamme nimittäin lähettää tyttärellemme paketin ennen hakumatkaa, ja halusin tehdä hänelle nuken. Ne, jotka muistavat vielä erään lähes muinaisen maskottimme nähnevät tässä jotain tuttua..?

Nuken alla on parista pyyhkeestä ompelemani huppupyyhe (kuvassa pyyhe on tosin hivenen liian ruskea, ruskea on oikeasti oranssimpi ja vihreä kunnon metsänvihreä). Lisäksi kuvan alalaidassa näkyy höpsö ompelukseni toissaillalta: tein vanhan tyynyn täytteistä ja sekalaisista tilkuista valokuvatyynyjä, joihin laitan kuvat meistä. Nurja puoli (jossa tikattu sydän) näkyy kuvassa alimmaisena, toiselle puolelle (alla näkyvä tyyny) ompelin minigrip-pussin (!!), jonne sujautetaan valokuva ja jonka reunoja peittää isoäitini virkkaama lakanan reunapitsi. Kirje meiltä, nämä pikku tyynyt ja nukke matkaavat pian Etiopiaan omassa pikku "makuupussissaan", jota en nyt älynnyt tuohon kuvaan laittaa.

P.S. Olen valmistelemassa myös matkaraporttia Etiopiasta, joten pysykää linjoilla! :)

*) Olisin saanut peräti kolmelta eri taholta hienot ja modernit lastenrattaat aivan ilmaiseksi, mutta olin itsepäinen ja kieltäydyin, koska niissä kaikissa oli sama "vika": lapsi katsoo menosuuntaan, eikä istuinosan suuntaa voi muuttaa. Pari rattaantarjoajaa on ollut suorastaan loukkaantunut siitä, etteivät hienot rattaat kelpaa, mutta kerrankin pidin pääni. Haluan lapsellemme rattaat, joissa hän voi katsoa työntäjää (=meitä) eikä menosuuntaa. Lapsemme ei koskaan ole ollut minkäänlaisissa rattaissa, joten koko menopeli on hänelle outo ja omituinen. Me, hänelle täysin oudot (ja oudon väriset) ihmiset joudumme kuljettamaan häntä ensimmäisten yhteisten viikkojemme ajan yhdestä oudosta paikasta toiseen outoon paikkaan. Kun sitten vihdoin pääsemme kotiin ja alamme asettua, liikumme lähes aina rattaiden kanssa. Uskon, että siinä tilanteessa, kun lapsi vasta pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että olemme hänen elämässään pysyvä elementti emmekä aio hävitä mihinkään, rattaat, joissa lapsi ei näe, olemmeko varmasti tallella (hänen takanaan) vai emme, lisäävät lapsen turvattomuuden tunnetta merkittävästi. Tätä perusteluani on moni vähätellyt, mutta minähän en tällä kertaa muiden hymistelyistä välitä.

***

EDIT: Ymmärrän oikein hyvin, että moni lukija varmasti haluaisi tietää tyttärestämme enemmän. Oikeasti mieleni tekisi kertoa hänestä ihan kaikki jokaiselle vastaantulijalle ja pakottaa heidätkin ihailemaan nimeämiskuvan pientä hymynhäivettä, toistelemaan hänen kaunista nimeään tai hypistelemään pientä mekkoa, nukkea ja lelunorsua, mutta minun täytyy nyt miettiä, mitä teen. On aivan erilaista kirjoittaa lapsen asioista nyt, kun kyseessä on juuri tämä pieni tyttö, joka isompana ehkä itse haluaa lukea näitä kirjoituksiani. Siksi pidän toistaiseksi aika vähä-informatiivista linjaa, minkä toivoakseni ymmärrätte!

Viimeiset pari viikkoa ovat kuluneet nopeammin kuin siivillä. Olemme ihmetelleet, onko tämä oikeasti totta, tuijotelleet lapsemme kuvaa ja koittaneet jollain aivopuoliskolla keskittyä myös töihin. Jääkaapin kyljessä olevasta kuvasta meitä katselee pieni tyttäremme, joka istuu pinnasängyssä ja katsoo kameran takana olevaan ihmiseen hienoinen hymynhäive suupielessään. Olen ottanut kuvasta kännykälläni kuvan, jota voin tuijottaa silloin, kun en ole keittiössä ja vilauttaa tarvittaessa myös R:lle.

Saamme noin kuukauden sisällä tietää päivämäärän, jolloin adoptio vahvistetaan Etiopiassa. Kolmen viikon kuluttua siitä, kun adoptio on vahvistettu oikeudessa, saamme lähteä hakemaan tytärtämme kotiin. Ikävä kyllä viime vuoden aikana oikeudenkäyntejä on aika usein siirretty eteenpäin vielä samana päivänä, jolloin sen oli määrä toteutua, ja uusi päivämäärä on saatettu antaa kuukausien päähän... On vaikea ennustaa, milloin oikeudenkäyntipäivä on, mutta toivomme kovasti, että se olisi helmi-maaliskuussa. Nimittäin jos asian käsittely venyy huhtikuulle, joudumme tekemään kaiken paperityön uudelleen ensin Suomessa ja sitten Etiopiassa, koska huhtikuun 4. päivä paperimme ovat olleet jonossa kaksi vuotta, minkä jälkeen Etiopian viranomaiset katsovat niiden vanhentuneen. Jännitystä keväässä siis piisaa.

Tällä hetkellä emme kuitenkaan murehdi tätä asiaa, vaan keskitymme olemaan onnellisia tästä elämämme saamasta käänteestä. Varhain huomenaamulla lähdemme kohti Helsinkiä, sieltä Istanbuliin ja lopulta Addis Abebaan. Samalla siirrymme ajanlaskussa vuoteen 2002 ja Tashas-nimisen kuukauden kuudenteen päivään. On mukava ajatella, että siirtyessämme "ajassa taaksepäin" nuorrumme seitsemän vuotta - suurin piirtein sen ajan olemme odottaneet perheenlisäystä ja nyt matkustamme maahan, joka sen mahdollistaa. (Onneksi olemme sentään tavanneet jo 2001, ettei tarvitse vieraan miehen kanssa lähteä reissaamaan! :D)

Nyt aion kymmenennen kerran tarkistaa, että käsimatkatavaroissani on edelleen passi, rokotustodistus, lentoliput, pelikortit, kamera, kirja ja lääkkeet. Muiden tavaroiden osalta luotan siihen, että sen, mitä olemme ehkä unohtaneet, saamme hankittua matkalta. Sen jälkeen kasaan sängyn viereen tuolille valmiiksi löysät, mukavat housut, väljän tunikan, lentosukat ja villasukat, koska pitkällä (lento)matkalla omat vaatteet ovat useimmiten ainoa matkamukavuuteen liittyvä asia, johon voi itse vaikuttaa.

Teille lukijoille haluan sanoa vielä kerran KIITOS kommenteista ja onnentoivotuksista sekä

HYVÄÄ ja RAUHALLISTA JOULUA!

Kolmisen viikkoa sitten makasimme possuflunssassa kotona ja mietimme, mitä ihmettä tekisimme jouluna. Toisaalta ajatus rauhallisesta joulusta kotona ihan kahdeltaan on houkuttava, toisaalta taas veronpalautukset polttelivat taskussa… Selatessani netistä halpoja matkakohteita R totesi, että lopeta, me ollaan jo matkustettu niin paljon tänä vuonna, että jos jonnekin mennään niin korkeintaan Etiopiaan, se on ainoa paikka, jolla on merkitystä. Oli kuin lamppu olisi syttynyt päässäni: niinpä tietenkin! Mehän MENNÄÄN sinne jouluksi!

Olin ennen lippujen ostamista yhteydessä adoptiovastaavaamme, jolle kerroin aikeestamme matkustaa. Korostin sitä, ettei tarkoituksemme missään nimessä ole sekaantua adoptioprosessiimme käymällä esimerkiksi lastenkodeissa tms. Yhtäkkiä vaan tuntui siltä, että tämä matka on tehtävä juuri nyt! Hakumatkalla haluamme sitten keskittyä lapseen, ettei käy niin, että ne muutamat päivät ennen lapsen luovutusta ovat samalla ainoat mahdollisuutemme tutustua lapsemme syntymämaahan. Adoptiovastaavan mielestä ajatus oli hyvä, ja muutaman tunnin surffailun jälkeen veronpalautuksemme oli tuhlattu lentolippuihin Addis Abebaan ja takaisin.

Seuraavan viikon sumplimme rokotuksia, tilasimme matkaoppaan, selvittelimme lomiamme jne. Palasin myös sairasloman jälkeen töihin, jotka kaatuivatkin niskaan oikein toden teolla niin, etten ole ehtinyt edes aloittaa päivien laskemista matkan alkuun.

Toissapäivänä olin pitämässä kielioppiluentoa, kun puhelimeni soi. Yleensä laitan sen äänettömälle, kun lähden opettamaan, mutta tällä kertaa en jostain syystä ollut tehnyt niin.

Meillä on nyt maailman ehdottomasti suloisin, söpöin, ihanin ja kaunein pieni tyttö!

pökr.

Tältä se varmaan tuntuu kun on onnesta aivan höpönä?

P.S . Emme pääse katsomaan tytärtämme matkan aikana : vaikka meillä on jo lapsitieto, adoptiota ei niin pian ole vielä vahvistettu. Se vahvistetaan toistaiseksi tuntemattomana ajankohtana jossain vaiheessa ensi kevättä. Tämän tiesimme jo etukäteen (koska toki mietimme tätäkin mahdollisuutta matkaa suunnitellessamme), emmekä sure sitä. Sen sijaan lähdemme kahden viikon päästä paljon merkityksellisemmälle matkalle, kuin osasimme matkaa varatessamme arvata.

P.P.S. Ne teistä, jotka tunnen myös muuta kautta: en aio avautua tästä asiasta facebookissa, joten ei onnitteluja sinne, kiitos!

Näin se menee: elo-syyskuussa lukukausi alkaa hirveällä ryskeellä, siitä eteenpäin töitä on hirveästi koko ajan ja päädyn työntämään kaikkea ei-kiireellistä edelläni keskittyen tämän hetken sijaan sitku -ajatteluun, jonka avulla pysyn edes jollain tavalla järjissäni. Lokakuun puolivälissä on periodien välinen viikko, joka loman sijaan tarkoittaa työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään, koska sille viikolle on kasattu se kaikki, mitä ei ole aikaisemmin yksinkertaisesti ehtinyt, mutta joka on kuitenkin pakko tehdä ennen kakkosperiodin alkua. Sitten toinen periodi alkaa ja sama rumba kaatuu taas päälle, joululomaa odotellessa... Viikonloppuisin merenrannassa kävellessä tulee mieleen, miten ihanaa olisi vain levätä laakereillaan ja odotella rauhassa, milloin seuraavan kerran on tarpeellinen!

Työtahti on taas koko syksyn ollut aivan mahdoton, ja silti on jatkuvasti riittämätön olo. Yritän kuitenkin suhtautua (työ)asioihin niin, etten voi tehdä enempää kuin jaksan. Nykyään en esimerkiksi enää mene viikonloppuisin töihin ja vältän myös töiden kantamista kotiin. Tällä hetkellä työmäärä on sikälikin hitusen normaalia suurempi, että yritän pikkuhiljaa varautua mahdolliseen töistä pois jäämiseen dokumentoimalla tavallista tarkemmin, mitä teen, jotta joku toinen voisi tarvittaessa hypätä remmiin. Silti homma menee myös niin, että kun lapsemme joskus tulee kotiin ja minun on palattava töihin, työn määrän on pakko vähentyä tai työt on tehtävä huonommin.

Mutta viikonloppuisin en siis tee töitä. Silloin keskityn elämään tätä hetkeä, käyn kävelyllä R:n kanssa, kahvilla kaupungissa, kylässä ystävien luona, uimahallissa (tai siis krhm, ainakin tarkoitus olisi...) ja puuhailen kaikkea mukavaa kotona. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin esimerkiksi (vielä koskaan tässä asunnossa asuessa!) pessyt ikkunat tai muutenkaan hoitanut kotia sen erityisemmin: minähän viihdyn parhaiten keittiössä, telkkarin tai seurapelien ääressä neuloskellen taikka kylpyammeessa :).

Marraskuu, kuoleman kuu, on nimestään huolimatta kaunis kuukausi. Maa huurtuu, puut pudottavat lehtensä ja talvi alkaa pikkuhiljaa tulla. Syksy on muutenkin kiva vuodenaika, kun asioita tapahtuu - kesähän on monesti pettymys, koska sitä tahtomattaan keskittyy liikaa odottamaan kaunista päivää tai helleaaltoa, mutta syksy ei koskaan petä!

Sitäpaitsi syksyllä saa tehdä sata ja yksi variaatiota omenapiirakasta! :)

 EDIT: Lisään tähän pyynnöstä ylläolevan piirakan ohjeen, joka on lähes suoraan Glorian ruoka&viini -lehden jostain syksyn numerosta : 

Ota kannellinen purkki, laita sinne vajaa desi (alkuperäisohjeessa keltaisia) rusinoita ja desilitra tummaa rommia. Sulje kansi ja anna seisoa yön yli. Mittaa kulhoon 200 g voita, 2 dl sokeria, 4 dl vehnäjauhoja, 2 tl vaniljasokeria ja 2 tl leivinjauhetta. Nypi tai hiero taikinaraudalla murumaiseksi seokseksi. Lisää 1 kananmuna, sekoita tasaiseksi, siirrä jääkaappiin. Jos talossa ei ole omenoita, hanki niitä tässä välissä, itse käytin muutamaa eri lajiketta pehmeämaltoisia "talousomenoita". Pilko omenoita pieniksi paloiksi litran-puolentoista verran. Kippaa sekaan pari desiä intiaani- (tai tavallista, alkuperäisohjeessa muscovado-) sokeria, kanelia, kardemummaa ja rusinat rommeineen (jos sitä on jäljellä, mun rusinat oli juoneet kaiken). Sekoita joukkoon 1 kananmuna. Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Jaa taikina kahteen osaan, joista toinen saa olla vähän isompi. Painele runsaasti jauhotetuin kätösin hitusen isompi puolikas korkeahkolaitaisen vuoan pohjalle. Kumoa päälle omena-rusina-rommi-kanamunaseos. Kauli runsaasti jauhotetulla alustalla pienempi taikinanpuolikas kanneksi, kieräytä se kaulimen päältä piiraan päälle (harjoitus tekee mestarin… ja jauhoja kannattaa käyttää tässäkin runsaasti). Nipistele reunat kiinni, tee kanteen muutama höyryaukko (yritin tehdä koristeelliset reiät piparkakkumuotilla, mutta kuten kuvasta näkyy, reunat repeilivät aika lailla), voitele pinta kananmunalla ja paista noin puoli tuntia. Ripottele jääntyneen piiraan päälle tomusokeria (ja tunne itsesi hienosi ihmiseksi). Tarjoa kivoille tyypeille hyvän kahvin, kermavaahdon tai vaniljajäätelön kera seuraavana päivänä, kun maut ovat ehtineet vähän muhevoitua.

(Luin juuri lehdestä, että täällä on jo melkein parisataa pikku koululaista sairastunut sikainfluenssaan. Milloinkahan me ei-riskiryhmäläiset saamme sen rokotteen? En voi kuvitella painajaismaisempaa tilannetta kun olla nyt viikkokausia töistä pois...)