sunnuntai, 19. syyskuu 2010

Seitsemän tunnustusta ilman tunnustusta

(tämä meemi kuuluu oikeasti johonkin blogipalkintoon, mutta päätin napata sen ilman palkintoa.. :)

 

1. Elämäni on tällä hetkellä onnellisempaa kuin ikinä osasin odottaa. Iloitsen lapseni kasvamisesta ja uuden oppimisesta enemmän kuin kuvittelin olevan mahdollista. Samalla kuitenkin aina vähän suren sitä, miten nopeasti lapsi kasvaa ja miten vanhempainvapaani jo kohta loppuu, vaikka pitäisi tietenkin elää vain tätä päivää.

2. Minulla on giardia. Sain sen Etiopiasta, ja se on ilmeisesti ollut minulla oireettomana jo puoli vuotta (yäk!). Nyt viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt niin kamalista aaltomaisista pahoinvointikohtauksista, vatsanväänteistä ja yleisestä huonosta olosta, että lopuolta nöyrryin viemään laboratorionäytteet ja kas, sehän se sitten oli.... YÖK!!! Ikävimmässä vaiheessa painoni putosi neljä kiloa viikossa ja kun kuulin, mikä minua vaivaa, melkein ensimmäinen ajatukseni oli, että hmmmm, toisaalta tää on aika kätevä laihdutuskeino.... How sick is that??? (olo oli kuitenkin niin kamala (niistä loispainajaisista puhumattakaan), että söin lääkkeen heti, kun sen sain)

3. Uusimmassa Tulva-lehdessä Monika Fagerholm kirjoittaa, että "Äitiys on naisille houkutteleva rooli, koska se tuo mukanaan niin paljon sosiaalista hyväksyntää."  Puolen vuoden äitiyskokemuksella allekirjoitan tämän täysin, hennolla rintamakarkurin äänelläni.

4. Kana = naka, kala = kaha, pissa = kakka, mopo = moko, sammakko = makko, puuro= puuo, pallo = paao, tuuletin = tuutin, kiitos = to, heippa = papa, vaippa = pa, lintu = kvakkvak, koira = hau, kylpy = prrprr, keinu = kaa.

5. POTTAKAKKAPISSA on kolmisanainen lause, samoin ÄITI KATO KAKKA, ÄITI TUOLLA KAA, ISÄ ANNA MAITO, ÄITI MINÄ TÄHÄN.

6. Olen saanut tämän blogin kirjoittamisesta voimaa, vertais- ja epävertaistukea, iloa ja itsetuntoa enemmän kuin osaatte arvatakaan.

7. Aion lopettaa tämän blogin kirjoittamisen tähän. Tyttären tulo perheeseemme on tuonut meidät sellaisten asioiden keskelle, että kaikista kuvitelmistani huolimatta vaihtoehtona olisi kirjoittaa pelkkää pintaliitoa tai sitten sellaista, joka loukkaisi tyttäremme yksityisyyttä. Toivon, että te lukijani ymmärrätte päätökseni. Ikävä teitä tulee: sähköpostiosoitteeni löytyy sivupalkista, saa kirjoittaa*!!

 

Bonuksena ne rastat (eiks oo hienot??) :

 

 * erityistoive sinulle, nimimerkki Adoptiokriittinen!

perjantai, 20. elokuu 2010

Hattuja, kommunikaatiota ja oman tien kulkua

Vietimme ison osan loppukesästä ihanassa Itä-Suomessa, jossa sekä tunnelma että uimavedet olivat ennätyksellisen lämpimiä. S on kasvanut hirveästi ja paitsi kävelee jo aivan sujuvasti, myös kiipeilee, nappailee tavaroita ja tutkii paikkoja hämmästyttävällä nopeudella. Tästä se itsenäinen elämä alkaa...?

P8140023

Puhetta tulee tauotta, kun olemme omalla porukalla ja taukojen kera, kun paikalla on muita. Kolmen sanan lauseita on tullut jo monia, erityisesti erilaiset kato äiti -alkuiset lauseet kaikuvat meillä kymmeniä kertoja päivässä.

Tässä pieni esimerkki arkisesta keskustelusta:

 

Jospa: No niin, nyt S menee päiväunille.

S: EN!

Jospa: No kukas ne sun päiväunet nukkuu?

S: Potta.

 

Muiden ompelusten lisäksi olen viime aikoina, ehkäpä tyttäreni rastatukan innoittamana, tehnyt hattuja. Tässä viimeisin, jonka kohdalla vähän mietin, onko tässä jo hattuöverit..? :)

IMG_0261

lauantai, 14. elokuu 2010

Vink vink

Nyt en ehdi kirjoittaa, vaikka kaikenlaista on mielen päällä. Tuonne viime kirjoituksen kommentteihin jo linkitinkin, mutta linkitän uudestaan vielä tähän... Salanimen vinkistä löysin joku aika sitten ajatuksia herättävää pohdintaa sisältävän blogin. Sen kirjoittaja John Raible on amerikkalainen, tummaihoinen ja aikanaan valkoiseen perheeseen adoptoitu mies, joka nykyään on itsekin adoptioisä. Hän kirjoittaa adoptiosta monesta näkökulmasta ja kirjoittaa suorasanaisesti asioista, joita harva rohkenee edes hiljaa mielessään käsitellä. (Kannattaa scrollata alun palkintosysteemien ohi tai aloittaa oikeasta sivupalkista.) Suosittelen erityisesti 20.heinäkuuta julkaistua videota ja sen esipuhetta (sillä varauksella, etten itse pystynyt katsomaan sitä, koska koneestani puuttuu taas joku päivitys.. mutta esipuhe ainakin on vakuuttava :)

Voilà, suosittelen lämpimästi sekä adoptiokritiikittömille että -kriittisille: John Raible Online. (Adoptiovanhemmat, jos ette jaksa muuta niin lukaiskaa sivupalkin linkin takaa löytyvä Transracial parenting manual!)

Ja tätäkin on pakko suositella, vaikka sitä ei enää päivitetä, mutta sieltä löytyy runsaasti linkkejä muiden (aikuisten) adoptoitujen blogeihin: Twice the Rice. Ja juu ei, näissä kirjoituksissa adoptiovanhempia enimmäkseen ei suita myötäkarvaan...

EDIT:  vielä tämä kirjoitus ja tämä blogi on pakko linkittää.

 

perjantai, 9. heinäkuu 2010

Heinäkuu on kukkaiskuu

Ei ole liioittelua sanoa, että kaikki on muuttunut lapsen tulon myötä. Kotimme on tietenkin edelleen myös meidän kotimme, mutta kyllä kaikkialta näkee, että eräs pieni henkilö asuu täällä. Lapsi syö säännöllisesti, mutta me itse syömme outoihin aikoihin (=kun ehtii) milloin mitäkin ruuan jämiä, pesemme pyykkiä monta kertaa päivässä ja olemme kolmen kuukauden sisällä (huokaus) puhuneet kakasta tai pissasta enemmän kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä. Parisuhteemmekin on muuttunut: koko perheemme sisäinen kuvio on erilainen, meillä ei ole pelkästään suhdetta toisiimme vaan myös S:ään, kummallakin omanlaisensa ja silti yhteinen.

Meihin myös suhtaudutaan kaikkialla eri tavoin kuin ennen: konduktööreille ja kahvilanpitäjille olemme ne hankalat asiakkaat, joiden kamppeita pitää nostella junaan tai joille pitää tuoda syöttötuoli ja joiden jäljiltä lattia on tahmea. Kaduilla, rannalla ja kaupoissa saamme paljon huomiota osaksemme, useimmiten hyvin positiivista sellaista. Ihmiset tulevat kyselemään, ihastelemaan tai utelemaan asioita yllättävänkin avoimesti (suorasukaisesta tukan hivelemisestä en erityisemmin pidä, mutta muuten kyselijät ovat tervetulleita). Ystävät ja sukulaiset taas ovat ottaneet yhteyttä paljon enemmän kuin aiemmin, osa varmaan uteliaisuudesta, mutta osa myös siksi, että olemme vihdoin päässeet mukaan lapsiperheiden kaartiin.

IMG_0102

Tähän jälkimmäiseen liittyy omalla kohdallani edelleen hitusen ristiriitaisia tunteita. Se ulkopuolisuuden tunne, jota ennen koin äitiseurueessa, ei ole aivan kokonaan hävinnyt, eikä se johdu pelkästään synnytystarinoista tai imetysdebateista, joissa luonnollisesti oikeastikin olen ulkopuolinen. Ehkä rintamakarkuruus on edelleen se paras termi kuvaamaan tunteitani, kun huomaan, miten lapsettomat pariskunnat tai sinkut usein jäävät sivuun, kun vaippa-, kakka-, ruokailu- tai kantoliinakeskustelut saavat vallan. Osallistun nimittäin itsekin oikein mielelläni näihin keskusteluihin samalla, kun huomaan, miten ne rajaavat osan porukasta pois (niinhän käy tietenkin minkä tahansa puheenaiheen kohdalla, mutta näihin tulen kiinnittäneeksi enemmän huomiota). Nyt osaan entistä enemmän arvostaa niitä ystäviäni, jotka ovat jo ennen lapsen tuloa ottaneet minut tasavertaisena mukaan näihin keskusteluihin!

Eräs (tahattomasti lapseton) ystävämme kertoi juuri, miten vaikeaa hänen on ollut tutustua lapsiperheisiin. Hänen kokemuksensa on se, että lapsettomat parit seurustelevat keskenään ja lapsiperheet keskenään. Meillä jako ei kyllä ole ollut aivan noin jyrkkä, osittain tietenkin siksi, että suuri osa ystävistämme ja sukulaisistamme on saanut lapsia viimeisen 10 vuoden aikana, ja ystäväpiirimme on kuitenkin pysynyt enemmän tai vähemmän samana. Silti ero entiseen on suuri: olemme aivan eri tavoin samaa vertaisryhmää muiden lapsiperheiden kanssa. Se tuntuu todella hyvältä, mutta joku pieni ristiriitaisuuden tunne siihen liittyy… tai sitten vaan haudon tällaisia päässäni liikaa ja aivan turhaan?

Vuosikausia minusta tuntui siltä, että perheelliset tuttavamme ja ystävämme säälivät meitä, koska meillä ei ole lasta, vaikka sitä niin kovasti haluaisimme. Säälimisellä ja toisen suruun osaaottamisella on (kai?*) joku ero, koska sääli tuntuu ikävältä, osanotto ei. Nyt, kun tiedän, mistä olemme olleet paitsi, koen itsekin entistä syvempää surua (ja kai sääliäkin?) niitä ystäviämme kohtaan, joilla ei omista toiveistaan huolimatta ole lasta. Samalla tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että meillä on asiat niin hyvin ja olemme saaneet tämän maailman suloisimman pienen ihmeen omaksemme. Arvostan todella paljon sitä, että saan olla pois työstä ja viettää rauhassa aikaa kotona tyttäremme kanssa - lapsettomana en sitäpaitsi koskaan olisi saanut vastaavaa taukoa työelämästä.


P6190183

Siitä suloisesta olennosta puheen ollen. S on oppinut ihan hirveästi kaikkea, mm. kävelemään ilman tukea, siirtelemään lusikalla ruokaa lautasen laidan yli (usein suuhunkin), kiipeämään pienen penkin päälle, siirtelemään tavaroita korista lattialle ja lattialta koriin, avaamaan minkä tahansa rasian, kiljumaan hirveän korkealla äänellä, ilmeilemään pellen tavoin, upottamaan päänsä veteen nenästä kiinni pitäen, hivelemään kukkapinniä otsallaan ja sanomaan itseään peilistä ihaillen kukka. Ja niin edelleen, ja joka päivä lisää!

P6250061

S:n sanavarasto on laskujemme mukaan parisenkymmentä (kaksitavuista) sanaa. S toki ymmärtää paljon, paljon enemmän, vaikka välillä on tietenkin vaikea erottaa, mitä hän ymmärtää ja mitä ei. Sanoja S käyttää useimmiten yksittäin (äiti, kakka, kukka, anna, maha, auto…), vaikka osaakin muodostaa jo kahden tai kolmen sanan lauseita (kato äiti, kato tätä, kato minä kakka, kato tätä äiti…). Pena-pandaa heilutetaan voitonriemuisesti aamuisin sängyn laidan yläpuolella ja huudetaan äidille: kato kato! :)

S alkaa pikku hiljaa hahmottaa, mikä on koti ja ketkä siellä asuvat. Olemme nyt kesällä käyneet jonkun verran yökylässä kauempanakin, ja matkat ovat menneet oikein hyvin, kunhan olemme kaikki yhdessä ja pysymme tytön näköpiirissä koko ajan. Olemme edelleen pitäneet kaikki "hoitotoimenpiteet" (pukemiset, syöttämiset, nukuttamiset jne) tiukasti itsellämme, vaikka innokkaita mummoja ja tätejä kaikki sellainen tietysti kovasti kutkuttaisi. Onneksi läheisemme ovat ymmärtäneet tämän ja kunnioittavat päätöstämme, eikä näitä asioita ole tarvinnut kenellekään vääntää rautalangasta. Muualla kuin kotona S on jo osoittanut merkkejä eroahdistuksesta, jos jompikumpi meistä poistuu näköpiiristä. Kotona hän sen sijaan vilkuttaa lähtijälle iloisesti ja ilmeisestikin osaa luottaa siihen, että lähtijä lupaustensa mukaisesti palaa aikanaan.

Mitään huvipuistoja tai elämystehtaita S ei totisesti ole tarvinnut. Kesäsade kasvoilla, ruoho tai hiekka paljaiden varpaiden alla, kylpy ulkona paljussa, retki lähikauppaan taaperokärryn kanssa tai veneretki ovat olleet riittävän ihmeellisiä asioita. Saunaankin S on päässyt jo muutaman kerran, vaikka se yksi, käsittämättömän lämmin ja hikinen huone nostattaakin ilmoille aikamoisen kiljunnan.

P6190292
P6190264

P6190237

P6140022

IMG_0154

Matkojen jälkeen kotiin paluu on aina ollut S:lle suuren riemun aihe. On ihanaa nähdä, miten suuri turvallisuuden tunne omaan kotiin ja tuttuun ympäristöön liittyy ja kuinka nopeasti nämä tunteet ovat kehittyneet. S liikkuu täällä kotona ja omalla pihallamme jo täysin omistajan elkein: jos joku vieras on hänen mielestään viipynyt meillä riittävän kauan, S tulee tämän eteen, vilkuttaa ystävällisesti hymyillen ja sanoo hei hei!

 

*Olisiko se ero siinä, että osaaottava läheinen puhuu asioista niiden nimillä, säälivä katsoo vierestä eikä sano suoraan mitään?

 

perjantai, 11. kesäkuu 2010

Pentti lienee menetetty :)

S herää päiväunilta. Isänsä tuo hänet potalle olohuoneeseen, jossa nukun sohvalla. S saa uskomattoman nauruhepulin minut nähdessään, minä vollaan nähdessäni hepulin… sitten halaillaan. Se melkein pakahduttava onnen tunne, että juuri tämä pieni lapsi tuli juuri meidän luoksemme on joka päivä konkreettisesti läsnä.

Ensimmäiset pari kuukautta pysyttelimme oman kodin rauhassa, emmekä vastaanottaneet juuri vieraitakaan. Tämä rauhoitusaika tuntui olevan S :lle todella tärkeä : alun valikoimaton sosiaalisuus on lähes tyystin hävinnyt. Nykyään S ujoilee tavatessaan vieraita ihmisiä, turvautuu selkeästi yksinomaan meihin ja saattaa jopa kiskaista hatun, huivin tms kasvojensa eteen, jos joku kaupassa tai kadulla ryntää ihailemaan ja flirttailemaan liikaa. Olemme nyt käyneet muutamalla yhden tai kahden yön reissulla kauempana ja voi sitä riemua, jonka kotiin paluu on aiheuttanut! Myös se, että meillä yöpynyt vieras poistuu, aiheuttaa koko asunnon huolellisen tarkastamisen jälkeen helpottuneen riemukkaan hepulin ja kovan halailu- ja sylittelyhimon.

Useimmiten olen suuren osan päivää lapsen kanssa kahden. Tällä en tarkoita sitä, ettemme liikkuisi ihmisten ilmoilla, vaan sitä, että olen suurimman osan ajasta hoitovastuussa. R tekee montaa työtä yhtä aikaa, joskin nyt kesällä ohjelma onneksi vähän vähenee. Olemme silti koko perhe yhdessä varmaan keskimääräistä päivätyössä käyvää pariskuntaa enemmän, mistä myös jaksan olla iloinen.

Sitä luulisi, että lapsiperheen päivät menevät aina samaa rataa, mutta voi hyvänen aika sitä variaation määrää : tuleeko aamulla pottaan sitä ja tätä vai vain sitä, mitä ehdin tehdä lounaaksi ja syödäänkö se ennen päiväunia vai niiden jälkeen, kuinka pitkät aamupäiväunet ovat, ehdimmekö ennen unosia kangaskauppaan/kirpparille ja takaisin, onko isä illalla kotona kylpyaikaan… tästä nautin todella täysillä! Siis siitä, että joka päivä on erilainen ja osaltaan ennakoimaton ja erityisesti siitä, ettei ole mitään suoritusstressiä, mikään asia ei päiväohjelmasta pois jäädessään häiritse yöunta tai kuormita seuraavaa päivää. Voimme todella elää tätä hetkeä ja päivän kerrallaan!

Edellisen kirjoitukseni kommenttilootassa kyseltiin mm., miten kaksiväriseen perheeseemme on suhtauduttu. Useimmiten reaktiot ovat olleet erittäin positiivisia, lasta ihaillaan (ja kosketellaan) yllättävänkin avoimesti. Melko usein kysytään, onko lapsi adoptoitu, varsinkin jos olemme kaikki yhdessä liikkeellä. Muutaman kerran, kun olen ollut yksin S:n kanssa, joku on kommentoinut, että "isä taitaa olla maailmalta" tai että "sulle jätettiin sitten tällainen muisto" (oletuksena ilmeisesti, ettei tummaihoinen mies jäisi perheensä luokse?), mutta yhtään suoranaisen negatiivista kommenttia en ole saanut. Hauskin tapaus oli etnokaupassa, jossa tummaihoinen myyjäsetä katseli minua ja sylissäni olevaa S:ää todella kummissaan ja lopulta kysyi "why are you white?"... kerrankin näin päin! :D

S on kasvanut muutamassa kuukaudessa senttikaupalla (tarkkoja mittoja alkutilanteesta ei ole, mutta vaatekoon perusteella viitisen senttiä) ja oppinut aivan mielettömästi kaikenlaista. En ehdi nyt kirjoittaa tuhatsivuista kertomusta kaikesta siitä*, mitä hämmästyttävän älykäs ( :D :D) lapsemme jo osaa, mutta alun söpö pikku konttailija on kadonnut jonnekin erittäin iloisen, vilkkaan ja (enhän ole maininnut tätä aiemmin ?) maailman suloisimman KÄVELEVÄN pikku tytön tieltä. Suomea S ymmärtää jo todella hyvin ja tuottaakin aika paljon: niin lingvisti kun olenkin, kielen kehitys ja varsinkin passiivinen kielitaito** on hämmästyttänyt minut totaalisesti.

Sen lisäksi, että tyttäremme on kaikin puolin maailman ihanin, hän myös nukkuu edelleen todella hulppeat yö- ja päiväunet, minkä ansiosta minä olen päässyt ompelukoneen kimppuun riemastuttavan paljon. En koskaan ole ollut mikään pukuompelija, mutta ns omasta päästä –ompelu sujuu kohtuullisen hyvin. Niinpä pieniä mekkoja, puseroita, housuja ja sen sellaista on tullut tehtailtua enemmän kuin vuosiin. Ompelu ja muu käsillä tekeminen on muutenkin aivan ihanaa omaa aikaa, jota arvostan erittäin paljon. Myös ruoanlaittoon on ainakin välillä ollut enemmän aikaa, vaikka täytyy kyllä myöntää, että omaa syömistä tulee laiminlyötyä lapsen kustannuksella.

IMG_0145  IMG_0024

IMG_0013

S rakastaa kännyköitä, joilla oli oppinut leikkimään jo Etiopiassa. Omaani en anna leikkiin, mutta tekemäni kangasversio on kovassa käytössä. Luurin puutteessa mikä tahansa esine kelpaa puhehimon iskiessä : erityisesti ruokapöydässä S saattaa aivan pokkana asettaa käden korvalleen ja "vastata puhelimeen" juuri silloin kun seuraavaa lusikallista yritetään tarjoilla jo vähän vastahakoiselle syömärille. Kaupassa S kerran sai kassajonollisen ihmisiä räjähtämään nauruun kiskaisemalla yhtäkkiä ostoskärryjen yhdistämiseen tarkoitetun kettingin korvalleen ja huutamalla "luuriin" miTÄH? Minut hän yllätti kerran totaalisesti nostamalla ilmeenkään värähtämättä kesken vaipanvaihdon jalkateränsä korvaa vasten (tehkäähän perässä…) ja alkamalla pulputtaa... R odottaa jo kauhulla, millaisen puhetulvan äiti ja tytär tuottavat yhteensä, kun S oppii kunnolla suomea :).

Mitään suurta eroahdistusta S ei toistaiseksi ole osoittanut, jos jompi kumpi meistä hetkeksi poistuu. Kerromme hänelle aina, että lähtijä palaa pian, ja uskon, että hän tämän jo ymmärtääkin. Myöskään mustasukkaisuutta S ei ole erityisemmin ilmentänyt, paitsi yhdessä asiassa : pehmopanda Pentti oli ennen minun unikaverini, vaikka nostinkin sen aina ensimmäisenä aamulla S :n sänkyyn (koska S oli siitä kovin kiinnostunut).  Opittuaan nousemaan seisomaan sängyssään ennen kuin olimme hereillä S kuitenkin huomasi, että Pentti oli usein äidin*** kainalossa aamuisin ja alkoi vaatia Pentin itselleen jo illalla ennen nukkumaan menoa. Nykyään Penttiä halataan tiukasti nukkumaan mennessä, ja jos se joskus eksyy syliini, S poistaa sen minulta välittömästi ja tulee itse tilalle.

 

*) Ihan pakko on kuitenkin kertoa yksi pieni esimerkki tilanteesta, jossa saimme todistaa lapsen ahaa-elämystä. Huomasin heti alussa, ettei S hahmota sitä, miten vaikkapa kirjojen piirretyt kuvat tai lelut ovat ihmisten tai eläinten representaatioita. En tarkoita, että hänen pitäisi hahmottaa näitä asioita, mutta olinpahan huomannut, ettei näin ole. Noin kuukausi sitten S istui potalla serkkutytöltä saatu pieni vauvanukke sylissään. Yhtäkkiä hän huudahti aivan pois tolaltaan –äänellä TÄÄTÄ !? (= mikä tämä on, kysymys jolla S haluaa saada selville tietyn esineen/asian nimen) osoittaen vauvanuken silmää. Sanoin "vauvan silmä", jolloin S osoitti ällistyneenä omaa silmäänsä. Seuraavaksi pieni sormi liikkui vauvanuken nenään, mitä seurasi innokas TÄÄTÄ?! . Sanoin "vauvan nenä", jota sanoessani pieni sormi oli jo siirtynyt S :n oman nenän kohdalle… näin jatkoimme korvan, suun, jalat, kädet, selän jne. Lopuksi S halasi vauvanukkea ja oli pakahtua riemusta, kuin myös ylpeät äiti ja isä… Tämän tapauksen jälkeen S kiinnostui omista leluistaan ja varsinkin kirjojen kuvista aivan uudella tavalla.

**) Luin kerran huvin päiten S:lle ääneen ranskankielistä kirjaa. S katsoi minua todella kummissaan, työnsi hetkeksi naamansa lähes kiinni omaani suutani tuijottaen ja lausui huolellisesti ZÖZÖZÖZÖÖ! Tyttö huomasi aivan selkeästi, että puhuin eri kieltä!

***) näittekö ?? sanoin juuri itseäni äidiksi ! näin sitä ihminen muuttuu…. J