Tuntuu vahan silta, etta tasta blogista on tullut "pelkka" matkablogi. Vaikka olemmekin taalla kaukana ja moni asia on normiarkeamme jannittavampaa ja hauskempaakin, niin kylla me lastamme mietimme ja hanesta puhumme joka paiva (hetkeakaan en eparoisi vaihtaa tata seikkailemista lapsiarkeen, siita voitte olla aivan varmoja). Aika usein olemme nykyaan tasta puhuessamme kuitenkin surumielella, koska tama odotus alkaa olla jo todella raskasta. Tuntuu silta, etta joku hamaraperainen vika meissa on varmaan pakko olla, kun meille ei koskaan nimeta lasta.
Jotkut ystavien ja tuttavien lapset, jotka ovat syntyneet lapsettomuushoitojemme tai adoptioprosessimme aikana, menevat jo kouluun ensi syksyna. Lapsi, jonka syntyessa ensimmaisen kerran tunsin surua omasta lapsettomuudestani (= elin parisuhteessa, jossa yritimme tuloksetta saada lasta), kirjoittanee ensi kevaana ylioppilaaksi. Sen jalkeen lapsia, joiden syntymasta kuullessani olen ensin vain surrut, on syntynyt lahipiiriinkin jo kymmenia. Nekin lapset, jotka ovat syntyneet ja saaneet alkunsakin adoptioprosessimme aikana, jo kavelevat ja puhuvat taytta paata.
Olemmekohan vain tyhmia, kun luulemme, etta meillekin joskus on oikeasti tulossa lapsi? Olen pohtinut naita asioita niin hirveasti jo niin monta vuotta, eika mitaan koskaan tapahdu. Onkohan aika vaan ajanut ohitsemme? Toisaalta olen alkanut valilla myos taas toivoa, etta puhelin soisi aikaisin jonain aamuna (jolloin Suomessa on iltapaiva)... ja pettya, kun se ei koskaan soi, ei tanaankaan.
Yritamme kylla kovasti olla paremmalla mielella, elaa elamaamme, pitaa hauskaa, nahda ja kokea asioita. Usein onnistummekin siina, mutta kylla taman kesan pohjavireena on ainakin minulla useimpina paivina suru, kaipaus ja ahdistus.
Oikeastaan sita vaan tulin sanomaan, etta jos joku kaipailee syvallista adoptiopohdintaa, niin meikalaisen takki on silta osin nyt aika tyhja, joten saatte lahitulevaisuudessakin varmaan tyytya matkakertomuksiin.
