Siis vihdoin talvi, ja vieläpä niin kirkas paiste, että migreenialttiina jouduin kaivamaan aurinkolasit esiin. (Se, että ehdin itse ulos vasta, kun aurinko oli jo laskemassa, ei valitettavasti estänyt otsikossa mainittua laulua soimasta päässäni.)
Kuten huomaatte, kiertelen erästä asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Olemme viime viikkoina miettineet, miettineet ja miettineet, ja lopulta tajunneet, ettei tilanne tästä miettimällä parane.
Kai kaikki vanhemmat ovat jollain tavalla samassa tilanteessa ennen kuin perheeseen tulee lapsi. Siis ettei etukäteen voi tietää, millainen lapsi heille tulee: tyttö vai poika, tumma vai vaalea, taiteellisesti lahjakas vai matemaatikko, täysin terve vai atoopikko, kroonisesti sairas tai vammainen*... Ainakin julkisesti kaikki ovat lopulta hämmästyttävän yksimielisiä siitä, että tuli sieltä kuka tahansa, hän on juuri se rakkain ja ihanin.
Niinpä. En ikinä olisi halunnut olla tilanteessa, jossa pitää yhtäkkiä päättää, että haluammeko nyt sitten lapsen A maasta B vai lapsen C maasta D ja ennen kaikkea miksi päätän olla valitsematta niistä toista. Perusteet paperille, nimet alle ja notaarin vahvistus, kiitos.
Ajatteleeko lapsemme jonain päivänä katkerana, että huolimme hänet luoksemme vain, koska mikään muu ei onnistunut? Uskooko hän, että hänellä oli (ainakin teoriassa) mahdollisuus saada sisarus vain, jos vaihdamme maata? Ja ennen kaikkea, ymmärtääkö hän (ymmärtääkö kukaan?), että vaikka meille on aivan sama, mistä maasta, minkä värinen tai kumpaa sukupuolta lapsemme on, haluamme nimenomaan sen lapsen, joka meille annetaan? Ja ettemme olisi halunneet valita, mutta oli pakko?
Miten lapsi voi uskoa, että juuri hän on se rakkain, jos kuitenkin olisimme valmiit ottamaan kenet tahansa? Ja ettemme odota häneltä mitään erityistä, vaikka kuitenkin odotamme häntä niin hirveästi?
Jos nyt ihmettelette, ettei tästä saa mitään selvää, se johtuu siitä, ettei tässä mitää tolkkua olekaan.
*) en nyt puutu sikiöseulontoihin, vaikka niistäkin kyllä keksisin sanottavaa.
