On se söpö, ihan siskoni näköinen.
Siskon mies oli matkoilla ja olin apuvalvojana: tyttönen valitettavasti toistaiseksi valvoo yöt ja nukkuu päivät... Itsensä tuntien aina paljon unta tarvinnut ja temperamenttinen siskoni pyysi apua miehen matkan ajaksi, koska pelkää väsyneenä suuttuvansa tai hermostuvansa vauvaan. Loistavaa, että hänellä on kanttia pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja myöntää, ettei luota itseensä ja hermoihinsa yliväsyneenä!
Pikkuisen pelkäsin itsekin omia tuntojani, kun sisko tuli vastaan junalle vauvan kanssa. Suorasukaiseen tyyliinsä hän onneksi sanoi saman tien, että toivoo, ettei minusta tunnu pahalta olla lapsen lähellä ja jos tuntuu, hän tajuaa sen kyllä. Se, että hän otti tämän mahdollisuuden huomioon ja puheeksi syyllistämättä minua siitä, poisti kaikki sellaiset tuntemukset saman tien. Yhdessä ihmettelimme, että onko tuo nyt sitä sammasta, miten pehmeä sen vauvan pepun pitäisi olla ja onko nuo finnejä sen otsassa. Yhtään ei ollut sellainen olo kuin yleensä, siis että minut sivuutetaan lapsettomana, synnyttämättömänä ja mitään mistään tietämättömänä siihen kastiin, joka saa (ja jonka pitää) ihailla mutta jolle osoitetaan paikka takarivissä muiden asiantuntevien äitien takana*. Nyt pääsin yhtäkkiä mukaan! Sisko pyysi suoraan, että vaihtaisin vaipat, pesisin, pukisin ja heijaisin vauvaa yöllä kun hän ei itse jaksanut. Muutenkin hän osoitti, että tarvitsee minua, siis minua, kelvotonta epänaista, wannabe-äitiä, jota muut äidit säälivät ja jonka reaktioita varotaan vauvojen lähellä!
Kuten suurin osa lukijoista tietääkin, vauvojen kohtaaminen ei ole minulle helppoa. Se repii joka kerta auki haavan kohtuuni kuolleista lapsenaluistamme. Tällä kertaa vauvan äiti osasi yllättäen ottaa tunteeni huomioon ja jopa puhui asiasta suoraan, mikä laukaisi tilanteen heti. Pystyin oikeasti ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen keskittymään itse vauvan kohtaamiseen monitoroimatta itseäni ja arvailematta, mahtaako tuore äiti parhaillaan miettiä, että niin joo, nuohan ei itse voi saada lasta... Yleensä vellon näissä tilanteissa ensin kaiken alleen peittävässä surussa ja kateudessa, minkä jälkeen päälleni vyöryy huono omatunto näistä tunteista. En pysty samaistumaan äitien imetyskeskusteluun tai synnytysvertailuihin, koska koen, että äidit näillä puheillaan nimenomaan osoittavat, miten en kuulu joukkoon enkä ymmärrä. Nyt pystyin, koska siskoni otti minut keskusteluun mukaan tasavertaisena, olettamatta, etten tiedä mistään mitään kun en itse ole äiti. Kävimme yhdessä jopa neuvolassa, jossa siskoni pyysi, että tulisin mukaan myös hoitohuoneeseen. Enpä olisi viikko sitten uskonut, että pystyn istumaan neuvolassa vauva sylissä ja keskustelemaan neuvolan tädin kanssa lapsettomuudesta, pokkana ja vollaamatta!
*) En halua loukata tällä pikkulasten äitejä tai äitejä yleensäkään, mutta tältä se lapsettoman näkökulmasta todella tuntuu! Enkä myöskään tarkoita, ettei imettämisestä ja synnyttämisestä ym saisi puhua. Lapsettoman ja/tai lapsensa menettäneen ei vain ole noissa tilanteissa helppoa kuulua joukkoon. Huonommuuden ja alemmuuden tunteita on vaikea väistää, siksi useimmiten mieluiten väistän koko tilanteen.
