Eilinen kirjoitukseni kirvoitti hirveän määrän kommentteja, mikä oli tervetullutta, vaikken loppujen lopuksi oikein tajunnut, mistä ne tarkkaan ottaen kirposivat.

Kuten kommenteissani yritin hengästymiseen asti hokea, en halua vähätellä, kyseenalaistaa tai mitätöidä synnytyksenjälkeistä masennusta tai mitään muutakaan masennusta, en myöskään erityistarpeisten lasten tai koliikkivauvojen äitejä tai ylipäätään ketään. Ne, jotka lukivat tarkemmin, ymmärsivät paremmin: se, mitä hesarin artikkelista itselleni jäi, oli nimenomaan pieni pelko siitä, mitä lapsi mahtaa meidänkin elämäämme tuoda tullessaan.

Vaikka kerroinkin J. Mäkelän kiintymyssuhdeteorioista ja siitä, kuinka ne ovat vaikuttaneet omiin valintoihimme, en tarkoita sitä, että uskoisin pelin olevan menetetty, kun kaksivuotissyntymäpäivä koittaa. Monet kommentit saivat minut silti jälleen potemaan huonoa omaatuntoa mainitsemastani alle 2v –toiveestamme. Myös sisareni (joka tuli perheeseemme kolmen vanhana) on arvostellut kovin sanoin valintaamme ja surrut niitä yli kaksivuotiaita, jotka näin saattavat jäädä ikuisesti ilman kotia.

Käsi sydämellä, jos itse olisitte lukeneet aiheesta, tietäisitte, että vuorovaikutushäiriöt ja kiintymyssuhdeongelmat ovat tutkitusti suurempia yli kaksivuotiaana adoptoiduilla lapsilla ja teille annettaisiin mahdollisuus toivoa lapsen ikää, lähtisittekö toivomaan varta vasten yli kaksivuotiasta lasta? Minun mielestäni kenenkään ei pitäisi lähteä vanhemman lapsen adoptioprosessiin, ellei hän itse tunne olevansa siihen valmis. Mikä vielä tärkeämpää, adoptio ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä kenenkään pitäisi lähteä adoptoimaan halusta auttaa köyhiä tai vaikeuksissa olevia lapsia.

Se, että (ks eiliset kommentit) esimerkiksi Intiassa ja monessa muussa maassa annetaan ulkomaiseen adoptioon vain joko alle 2-vuotiaita tai sitten vanhempia, mutta erityistarpeisia (mikä muuten ei tarkoita vammaisia) lapsia, taas ei johdu siitä, etteikö Suomessakin olisi ihmisiä, jotka haluaisivat adoptoida vanhemman lapsen. Kiinakaan ei enää anna (edit: terveitä) yli kaksivuotiaita lapsia adoptioon lainkaan, vaikka vastaanottajia kyllä olisi. On hirveää, että lastenkodit Aasiassa ovat pullollaan lapsia, jotka tarvitsisivat kodin, mutta heitä ei vapauteta adoptioon. Se ei kuitenkaan ole meidän syymme emmekä voi vaikuttaa tilanteeseen.

Jos mahdollisimman terveen (huom! tätähän ei kukaan takaa), pienen lapsen adoptoiminen on itsekästä (mitä siis en kiistä), mitä biolapsen hankkiminen sitten on? Miksi meillä pitäisi olla jotkut jalommat, ihanteellisemmat motivaatiot? Vaikka monessa paikassa hoetaan, että adoptiossa etsitään lapselle perhettä eikä perheelle lasta, niin kyllä me vanhemmatkin jotain saamme –ja haluamme.

Sinä, jonka mielestä siinä on jotain pahaa: ensimmäinen kivi odottanee heittäjäänsä.