Tuli viikon tauko, kun olin työmatkalla, ja jeessus miten hirveää oli tulla takaisin! Toki tiesin jo lähtiessä, että kun tässä vaiheessa lukukautta poistuu paikalta, niin palatessa ei vastassa voi olla muuta kun kaaos, mutta että nääääin iso kaaos... Pieninä etukäteisoireina kärsin viimeiset kaksi matkapäivää migreenistä ja paluumatkalla ihottuma nousi (200 viimeisen km aikana!) sormien väliin. Oliskohan mulla stressiä töissä??  On tietenkin tyhmää hukuttautua työhön, mutta toisaalta ei ole vaihtoehtojakaan. Eli antaapa tulla vaan, tämän enempää minua ei saa nurin millään, ei edes työllä. Sitäpaitsi töistä pääsen bloggaamaan, kotiin en toistaiseksi ole nettiä halunnut.

Muuten paitsi töissä menee paremmin. Löysin matkalla yllättävän itku-olkapään, jonka olemassaolo helpotti ratkaisevasti oloa ja mieltä. Myös terapeuttinen suhde lainakoiraan auttoi. Palatessani R oli miettinyt, ja minäkin olin mennessäni ja tullessani miettinyt, että jospa sittenkin miettisimme adoptiota.

Päätimme siirtää pakastimessa olevat alkiot vielä, tai katsoa selviävätkö ne siirtoon asti, ja sitten lopettaa tämän leikin. Itse asiassa tämän jälkimmäisen päätimme jo toissa viikolla ja siirtokin on jo pian, perjantaina nimittäin. Ensin ajattelin, että tyhmää kiirehtiä, ja arvelin, etten ehkä kestä uutta pettymystä (huomatkaa valmiiksi optimistinen asenne!) heti perään, mutta nyt tuntuu, että haluan nämä hoidot päätökseen ja omalle keholleni rauhan, jos ei muuta niin suremiseen ja seuraavan askeleen ottamiseen.