Toissapäivänä kulkiessani aamulla ulkovarastomme ohi kuulin sen oven takaa keväisen kärsimätöntä korskuntaa ja kavioiden kuopimista. Äkkiä avaimet käteen ja Einar ulos!

Vuonna 2000 ensimmäinen avioliittoni oli päättynyt eroon, olin täyttänyt kolmekymmentä, jäänyt työttömäksi ja joutunut muuttamaan maan toiselle puolelle, jossa tein pätkätöitä uupumukseen saakka. En oikein ollut vielä kehittänyt ystäväpiiriä tänne ja kaipasin koko ajan jotain muuta. Elämä oli kaikin tavoin varsin harmaata ja väsyttävää. Minusta tuntui, etten ole mitään enkä osaa mitään eikä kukaan varmaan enää näin vanhaan naiseen (onttoa naurua) edes halua tutustua. Sitten elämääni tuli Einar.

Olin ostanut (omilla rahoillani, mistä olen edelleen ylpeä) ensimmäisen oman polkupyöräni yhdeksänvuotiaana. Se oli kolmivaihteinen Tunturi Vip, hopeanvärinen ja silloisissa silmissäni aivan her-vot-to-man hieno. Ei niillä vaihteilla muuten olisi ollut niin väliä, mutta rakastin yli kaiken sitä raksutusta, jota se piti pyörien pyöriessä, joten vaihdepyörä oli pakko saada. Varsinkin alamäissä tunsin itseni hiekkateiden kuningattareksi, jota ihailevat katseet (lähinnä kuvitelmissani varmaan) seurasivat.

Isäni piti huolen siitä, että osasin itse paikata puhjenneen kumin, vaihtaa renkaan, öljytä ketjut ja säätää vaihteiston. Teinivuosien kesinä sitten poljimmekin varsin pitkiä reissuja sisarteni, serkkujeni ja ystävieni kanssa ympäri Järvi-Suomea, ja voi että miten suuriksi sankareiksi itsemme tunsimme! Ja mikä ettemme aika sankareita olleetkin: poljimme jopa 120 km päivässä, satoi tai paistoi, yövyimme teltassa, teimme kaiken ruoan itse emmekä edes kauheasti tehneet mitään luvatonta. Jokaisen kuluttamamme pennin olimme itse ansainneet, vanhemmiltani ei riittänyt rahallista apua tällaisiin projekteihin, vaikka he muuten kannustivatkin meitä niihin. Omia lapsiani en tosin varmaan vielä 12-vuotiaana päästäisi omillaan viikon reissulle ympäri Saimaata...

Joskus opiskeluaikoinani maalasin pyörän mustaksi ja koristeeksi punaisia tulppaaneja. Se oli silloinkin mielestäni hieno, vaikka maali aika nopeasti lohkeili. Ajoin pyörällä aika tarkalleen 20 vuotta, kunnes kerran ostin kirpputorilta heräteostoksena kunnon mummomankelin ja lahjoitin vanhan pyöräni venezuelalaiselle työkaverille. Uusi pyörä oli kaunis, mutta huono: polkimet eivät pyörineet kunnolla ja tasaisesti, vaikka sekä ne että keskiö vaihdettiin, ketjut tippuivat aivan liian usein ja jarrut toimivat todella huonosti useista huoltotoimenpiteistä huolimatta. Maalasin tämänkin pyörän kauniiksi ja pidin siitä kaikkien muiden paitsi ajo-ominaisuuksien puolesta paljon.

Vuoden 2000 keväällä olin ajanut mummomankelillani pari vuotta ja huomannut, ettei sillä ilokseen ajellut yli 10 km matkoja. Sitten eräänä aurinkoisena päivänä näin sen urheiluputiikin alennusmyynnissä. Se oli Nopsa-merkkinen, 7-vaihteinen hybridipyörä, jossa on myös jalkajarrut. Malli on miesten, mutta sellaisen halusinkin (vain yksi hame on revennyt liian reteässä jalanheilautuksessa), ja voi että se korskui korvaani kevättä, uutta alkua, jännittäviä seikkailuja, suuria tunteita ja uljautta! Pakko saada ja heti.

 

Pyörän runko oli täynnä kirkkaanvärisiä tarroja ynnä muita koristeita, jotka rapsutin kiireen vilkkaa pois. Talutin uuden armaani saman tien maalikauppaan, jossa ystävällinen kauppias vertaili kanssani värikarttoja ja kauppasi mukaan myös hiekkapaperin ja pensselit. Kannoin pyörän sisälle ja hioin, maalasin ja kuivatin sen. Ja uusi nimi tietenkin kultakirjaimin kylkeen: Einar! Oma Einarini!

Olin silloin ja olen edelleen pyörästäni suunnattoman onnellinen. Hyvä ystävä lahjoitti Einarille myös söpön lisävarusteen : aitokiinalaisen jarruvaijerisammakon, joka siis pomppii ylös-alas aina jarruttaessani. En yleensä ole kaukaa enkä varmaan läheltäkään kovin viisas, mutta koska Einar on hybridi eikä maastopyörä, siihen saa kiinnitettyä paitsi pyörälaukut, myös lastenistuimen. Pyöränkorjaustaitoni ovat sitten nuoruusvuosien aika tavalla ruostuneet, mutta koska en sittenkään kai ollut liian ruma, vanha taikka huono, sain kuin sainkin rengastettua itselleni oman pyöränkorjaajan, jonka kanssa olemme polkeneet Einarilla ja sen kaverilla Fjalliksella aikamoisia matkoja ulukomaita myöten.

Kevät, uusi alku, jännittävät seikkailut, suuret tunteet ja uljaus! Here we come again!