Monet ovat sanoneet äitiyslomasta, ettei se ole lomaa, mutta kyllä se minulle* on juuri sitä. Se on lomaa siitä työarjesta, jossa oma elämä, oma perhe ja oma itse eivät koskaan voi olla etusijalla, koska työstressi on niin kova eikä mikään sillä rintamalla riitä. Minusta tuntuu edelleen aivan uskomattomalta, että saan olla ihan missä vaatteissa vaan ja leikkiä, laulaa ja puuhailla kotona koko päivän, ja siitä vieläpä maksetaan! Tämä aika, jonka saan pyhittää omalle perheelle, on suunnattoman tärkeä ja iso asia. Tietenkin olen välillä myös väsynyt tai ärtynyt ja joskus rasittaa oman ajan totaalinen häviäminen päiväjärjestyksestä, mutta toisaalta olen juuri siitä aivan tolkuttoman onnellinen: minua tarvitaan. 

Palasimme Etiopiasta viime viikon lauantaina. Matka oli loppujen lopuksi puolet odotettua lyhyempi, koska saimme lapselle passin & viisumin ennätysnopeasti ja lennot vaihdettua. Matka myös meni hirveän paljon paremmin kun olin uskaltanut toivoa. Tyttäremme S on valloittanut meidät molemmat aivan täysin, ja jos en ihan joka hetki muista olla onnesta pakahtumaisillani omasta puolestani, vollaan sitä, miten ihanasti R on aivan myyty mies tuon pienen suurisilmäisen naperon edessä**.  

Mainitsinko jo, että tyttäremme on maailman söpöin ja hurmaavin pieni olento? Hänellä on uskomattoman veikeä pilke silmäkulmassaan, kun hän pelleilee ja suuttuessaan hän päristää huuliaan vihaisesti niin, että sylki lentää. En ollenkaan enää pysty kuvittelemaan, että hän olisi yhtään toisenlainen, niin sujuvasti hän luiskahti elämäämme. En tarkoita sitä, että hän olisi jo täysin kiintynyt meihin tai että olisimme ensi hetkestä lähtien olleet toisillemme tutut. Tämä on kliseiden klisee, mutta nyt tuntuu selvältä, että odotimme kaikki nämä vuodet juuri tätä lasta, juuri näin tämän piti mennä.

Vaikka salaa vähän pelkäsin muuta, äitiys tuntuu nyt hirveän luonnolliselta. Kun lapsi ensimmäisenä yhteisenä aamunamme herätessään katsoi meitä sen näköisenä, että shit, vieläkö noi on täällä? minusta tuntui, että kyllä tämä hyvin menee, kyllä me opimme toisemme pian. Kun lapsi itkee tai suuttuu, en hätäänny, koska osaan kyllä, onhan tässä oma lapseni. Ja Rkin, joka hermoili etukäteen ettei muka tiedä lapsista mitään, leikittää, kylvettää ja vaihtaa vaipat isän ottein.

Tyttäremme on nyt ollut kotona kuusi päivää. Hän löytää asunnostamme joka päivä uusia paikkoja ja alkaa pikku hiljaa tajuta, että lelulaatikon lelut saa ihan oikeasti ottaa käteen ja vaikka heittää ilmaan. Tutuin paikka taitaa olla keittössä uunin edusta: tyttö voimistelee, keikistelee ja hihkuu joka päivä monta kertaa uuninluukun kahvasta kiinni pidellen. Siinä on kiva peilata itseään, pussata omaa peilikuvaansa (!) ja taiteilla ylös ja alas omin jaloin. Uunin edessä lattialla on mukava myös leikkiä joko palikoilla tai Nooan arkilla, istua potalla tai paiskoa keltaista norsua pitkin lattioita ja taputtaa itselleen.

Arkemme sujuu erittäin hyvin. S nukkuu ja syö niin reippaasti, että monet ovat jopa kadehtineet meitä. On kieltämättä ihanaa, kun lapsi nukkuu 12 tunnin yöunien lisäksi kahdet päiväunet ja syö myös mausteista ruokaa. Silti arkemme ei ole aivan tavallista taaperoikäisen vanhempien arkea. Välillämme ei vielä ole turvallista kiintymyssuhdetta, eihän sellaista puolessatoista viikossa rakenneta.

Vaikka olemme tyttärellemme tutuimmat ihmiset täällä, lastenkotitausta näkyy käytöksessä: S flirttaa ja hurmaa itselleen kaikki saatavilla olevat aikuiset ikään kuin sitä varalta, että tämänhetkinen tilanne ei jatkuisikaan. Pienikin hymy, katse tai kontaktia hakeva ilme saa S:n keimailemaan yhtä lailla kaupan tädille, ohi kulkevalle miehelle tai meillä käymässä olevalle naapurille. Myös syliin S haluaa herkästi, muidenkin kuin meidän syliin. Ihmisten reaktio syliin pyrkivään, hymyilevään ja suloiseen pieneen tyttöön on poikkeuksetta sama : oi miten ihanaa, tämä lapsi selvästi pitää minusta, voi miten söpöä, tule vain tädin syliin… onpa reipas tyttö!

Ero sen välillä, että meillä on vieras tai että olemme keskenämme on kuin yöllä ja päivällä. Omalla porukalla S on rauhallinen ja rento, suuttuu kun suututtaa, nauraa kun naurattaa, puuhailee välillä omiaan ja välillä haluaa kovasti syliä ja huomiota. On ihanaa, ettei S pelkää suuttua ja osoittaa tunteitaan saati vältä katsekontaktia. Kuitekin kun paikalla on muita, hän on levoton, ei osaa lakata yrittämästä uuden ihmisen suosioon, ei pysy äidin tai isän sylissä, vaikka vilkuileekin meitä tavan takaa. Varsinkin, jos vieras on nainen jolla on oma lapsi mukana, S alkaa välittömästi kilpailla tämän aikuisen huomiosta.

Kaikki nämä reaktiot ovat luonnollisia eivätkä tarkoita, että S olisi häiriintynyt tai ongelmatapaus. Hänellä ei vain koskaan ole ollut pysyvää, turvallista aikuissuhdetta. Toki sekin on jo jotain, että hän on oppinut aikuisen tarkoittavan turvaa ja hoivaa, vaikka kyseessä olisi koko ajan vaihtuva aikuinen. Meidän tehtävämme vanhempina on nyt osoittaa tyttärellemme, ettemme me aio hävitä vaan pysyä hänen kanssaan riippumatta siitä, onko hän koko ajan herttainen ja söpö. En vielä tiedä, miten se tehdään, mutta siihen tätä loma-aikaa totisesti tarvitaan.

Tästä se yhteinen taival alkaa.

 

*) Jos nyt unohdetaan tässä kohtaa se, että adoptioäidit eivät saa äitiyslomaa vaan ainoastaan vanhempainvapaata : kaikki kuitenkin puhuvat äitiyslomasta, enkä jaksa koko ajan korjata että eikun en minä….

**) Pakko kertoa pieni anekdootti: yhtenä päivänä hakumatkalla laitoin tytön päiväunille meidän sänkyymme. R sanoi menevänsä myös nukkumaan, kömpi S:n viereen, nosti peiton kulmaa ja huudahti iloisesti kukkuu! Kun moitin häntä, että lapsen pitäisi nukkua eikä piristyä, R katsoi minuun syyllisen näköisenä ja sanoi, että se "tuli automaattisesti"... :D