Pyysin kysymyksiä ja sainkin niitä heti kohta monta… KIITOS! Loistavia, tärkeitä ja selkeitä kysymyksiä! Alla vastauksiani. ...JA VIELÄ ALEMPANA LISÄÄ VASTAUKSIA UUSIIN KYSYMYKSIIN.

Maija kysyi seuravaa:

Mietin vain, että oletko törmännyt (tuleviin) adoptiovanhempiin, jotka ajattelevat ns. pelastavansa lapsen "pahasta maailmasta" "hyvään maailmaan"? Joskushan tällaiseen ajatteluun törmää, mutta onkohan se harvinaisempaa adoptiovanhemmilla. Minkälaisia ajatuksia tapaamillasi adoptiovanhemmilla on tästä noin yleensä? Ehkä on muutamaa erilaista ryhmää (yleistys tietenkin)?

En ole koskaan törmännyt ns maailmanparantajaperheeseen, vaikka olen itsekin sellaisista kuullut ja lukenut. Ajatus siitä, että lapsen pitäisi olla kiitollinen hänet pelastaneille vanhemmilleen on kamala, suorastaan kuvottava. Muutama ihminen on kyllä meillekin kommentoinut, että olemme “hienoja ihmisiä” tms kun olemme adoptoimassa lasta, mutta olen ilmaissut mielipiteeni tästä hyvin selkeästi. Tämä on yksi asioista, joka varmaan käydään läpi jokaisessa adoptioneuvonnassa, joten en usko tämän ajattelutavan olevan kovin yleinen adoptioperheissä.

Seuraava kommentoija, vanha tuttu (ja jo rakas!) nimimerkki adoptiokriittinen, laittoikin kysymyksiä tulemaan vaatimattomat 20 kpl (!!):

1. Miten adoptioneuvonnassa teitä on valmistettu adoptiolapsen murrosikään, itsenäistymiseen ja aikuistumiseen?

Neuvonnassa ei varsinaisesti käyty läpi erikseen adoptiolapsen murrosikää tai muutakaan yksittäistä kasvun vaihetta, mutta luin paljon aiheesta ja keskustelimme lukemastani. Jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin adoptioneuvojallamme ei tuntunut olevan minua enempää tietoa näistä asioista… (EDIT 8.10. Kuten Tuazophia kommentissaan toteaa, neuvonnan tarkoituskaan ei toisaalta ole opettaa tai antaa vastauksia vaan saada ajattelemaan itse ja antaa valmiuksia etsiä apua.)

2. Ajatteletko, että nuo em. vaiheet olisivat adoptiolapsen kohdalla jotenkin erilaisia kuin biolapsen kohdalla a) lapselle ja b) teille?

Ajattelen. Uskon, että adoptiolapsen murrosikä, itsenäistyminen ja kaikenlainen identiteetin rakentuminen (aikuisenakin) ovat vaiheita, joissa sekä lapsi että me vanhemmat tulemme käymään läpi adoptiotaustaa sekä hyvässä että pahassa. Se, että lapsi on pienenä hylätty ja hänet on vieläpä siirretty maailman toiselle puolelle ilman, että hän itse olisi voinut vaikuttaa asiaan mitenkään, on uskoakseni lähes väistämättä asia, joka jossain vaiheessa mietityttää (meitä kaikkia). Uskon myös, että näiden asioiden miettiminen on erittäin tärkeää lapsen identiteetin muodostumiselle. Adoptoitu lapsi on taustansa takia erilainen kuin biolapsi ja Afrikasta adoptoitu lapsi on sitä myös ulkopuolisten silmissä. Olisi omituista, jos nämä asiat eivät tulisi esiin siinä vaiheessa, kun lapsi etsii paikkaansa perheessämme, suvussamme, Suomessa ja maailmassa. Monen mielestä adoptiolapsen erilaisuutta liioitellaan, koska “kaikkihan kyseenalaistavat vanhempiensa auktoriteetin murrosiässä”. Niin varmaan kyseenalaistavatkin, mutta kyllä adoptoidulla nuorella on minun mielestäni aivan eri tilanne kuin bioperheessään kasvaneella nuorella. Niissä elämänvaiheissa, joissa itsetunto muutenkin rakoilee, ei ole helppoa tuntea itseään päivittäin ulkopuoliseksi ainoassa kotimaassaan, perheessään ja yhteiskunnassa. (tämä nyt meni vähän worst case scenario –puolelle, mutta silti)

3. Kun olette molemmat tuollaisia akateemisia, masentuisitko jos tuleva lapsenne olisikin esimerkiksi vaikeasti oppimishäiriöinen eikä olisi kiinnostunut mistään muusta kuin eläimistä (joita teillä ei ilmeisesti ole)?

No en! Emme ole kasvattamassa tulevaa maisteria tai tohtoria, vaan lasta, jonka toivomme kyllä kykenevän itsenäiseen elämään, kun se aika tulee. Olen päinvastoin itse katunut sitä, etten itse hankkinut ammattia, jossa tekisin oikeasti käsilläni jotakin. Ja eläinkiinnostustakin meiltä kyllä löytyy vaikka muille jakaa… :) Oppimisvaikeuksia kai kukaan ei lapselleen nimenomaisesti toivo, mutta jos niin kävisi, toivoisin osaavani nähdä ne lapsen omina ominaisuuksina, en vammoina tai piirteinä, jotka pitää karsia pois tai eliminoida.

4. Monet adoptiovanhemmat käyvät adoptiolastensa kanssa näiden syntymämaan kielen kursseilla tai harrastavat esim. afrikkalaisia tansseja tai kalligrafiaa. Oletteko miettineet, tulisiko adoption myötä teidän perheen elämään tällaisia elementtejä vai pikemminkin suomalaista kansanmusiikkia, Marimekkoa, ruisleipää, räsymattoja ja muuta blogissasi näkynyttä supisuomalaisuutta?

Varmaan molempia. Suomalainen kansanmusiikki on lähellä sydäntäni, mutta niin on afrikkalainenkin! En ole kuitenkaan ajatellut ryhtyä esittämään mitään muuta, kuin mitä oikeasti olen, esimerkiksi puhumaan lapselleni jotain muuta kuin omaa äidinkieltäni. Afrikkalainen tanssi, amharan kieli tai afrikkalainen ruoka voisivat hyvinkin olla mielenkiintoisia harrastuksia, jotka antaisivat lapsellemme myös viestin siitä, että hänen kotimaansa kulttuuri kiinnostaa meitä. Jos myös lapsemme haluaisi harrastaa jotain Afrikkaan liittyvää, tukisimme sitä ilman muuta, mutta emme varmaankaan ryhtyisi tuputtamaan hänelle näitä asioita.

5. Millainen olo sinulle tulee siitä, kun esim. aborttipalstoilla jotkut moralisoivat aborttia ja tuputtavat adoptiota? Keitä nämä ihmiset mahtavat olla?

Hämmentynyt. En tietenkään toivoisi kenenkään päätyvän aborttiin heppoisin perustein, mutten usko niin kovin usein käyvänkään. En myöskään näe suoraa yhteyttä abortin ja adoption välillä. En ole tosin koskaan tainnut käydä millään aborttipalstoilla, joten vastaus tuli nyt vähän hatusta.

6. Toivoisin sinun kritisoivan suomalaista adoptioprosessia ja toisaalta esim. Adoptioperheet-yhdistyksen adoptioajatuksia jotenkin. Mitäköhän kritiikkiä toisit julkisesti esiin?

Suomalainen adoptioprosessi on kieltämättä erittäin raskas ja vie nopeimillaankin vuosikausia. Prosessia voisi kansainvälisen adoption kohdalla nopeuttaa erityisesti Suomen päässä (eikä täältä Suomesta tietysti muuhun voi vaikuttaakaan) esimerkiksi järkeistämällä ja parantamalla neuvontaa: jäykät rajat neuvonnan kestosta ja käyntikerroista sosiaalityöntekijän luona, tietyn muotoinen kotiselvitys jne tuntuvat valitettavan usein jäävän adoptioneuvonnan pääsisällöksi sen sijaan, että neuvoja ja perhe oikeasti ja rehellisesti keskustelisivat asioista siinä tahdissa ja niin monta kertaa, mikä on kullekin perheelle tarpeen. Tilanteen parantaminen tosin edellyttäisi sosiaalityöntekijöiden kouluttamista tehtävään huomattavasti nykyistä paremmin ja toisaalta kasvattaisi heidän valtaansa aika pelottavalla tavalla… Jonot adoptioluvan myöntävään lautakuntaan ovat välillä epäinhimillisen pitkiä (muutama vuosi sitten jopa puoli vuotta!) ja monessa välissä adoptiohakijat joutuvat odottelemaan turhauttavan kauan byrokratian rattaiden pyörimistä. Adoptioperheet -yhdistyksen ajatuksia en osaa sen kummemmin kommentoida, koska en näe heillä mitään yhtenäistä linjaa tai ajatusmallia.

7. Asteikolla 1-100, kuinka paljon uskot, että tuleva lapsesi kasvattaa sinua ihmisenä juuri sen vuoksi, että hän on adoptiolapsi ja syntynyt Etiopiassa?

100? Uskon, että lapsemme kasvattaa minua ihmisenä niin paljon kuin vain voin kasvaa, ja juuri siksi että hän on se, joka on ja tulee juuri sieltä, mistä tulee (eli Etiopiasta). Tarkoitan tällä sitä, että uskon vahvasti yksilöllisen suhteen vanhemman ja lapsen välillä olevan se tärkein asia, joka voi rakentaa sekä hänelle että minulle vahvan identiteetin perheemme jäsenenä.

8. Kiinan adoptiojonot ovat kai alkaneet vähän vetää. Tulevaisuutta ei voi ennustaa minkään maan suhteen. Mutta. Kaduttaako maan vaihto yhtään? Mikä on ollut vaikeinta maavaihdossa Kiinasta Etiopiaan? Entä mikä ilahduttavinta?

En seuraile Kiinan tilannetta enää (paitsi adoptiomatkan kautta) enkä kadu maan vaihtoa. Vaihdoimme maata ennen kaikkea siksi, että pelkäsin putoavamme Kiinan uusien hakijakriteerien takia jossain vaiheessa pois koko jonosta, koska kukaan ei pystynyt takaamaan, että kaikkiin “vanhoihin” hakijoihin todella sovelletaan vanhoja kriteerejä. Lisäksi pelkäsimme ikärajojen tulevan vastaan odotusaikana, jos odotus kestää vielä vuosikausia, eikä kukaan tiedä sitäkään, mitä ikäehdollisille hakijoille siellä mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuu. Ahdistavinta maan vaihdossa oli se aika, jolloin emme olleet missään adoptiojonossa ja koko tulevaisuus oli epävarma. Ilahduttavinta on ollut se, että Etiopiasta on odotusajan venymisestä huolimatta tullut lapsia suhteellisen tasaiseen tahtiin.

9. Kävittekö Chilessä yhdessäkään lastenkodissa tai tutustuitteko siellä mitenkään adoptiotoimintaan? Chilestä käsittääkseni adoptoidaan lapsia mm. Yhdysvaltoihin ja joihinkin Euroopan maihinkin.

Suhtaudun toistaiseksi varsin kielteisesti itsenäiseen adoptioon, emmekä asuneet (emmekä missään vaiheessa aikoneet asua) Chilessä niin pitkään, että olisimme ehtineet adoptoida lasta Chilen lainsäädännön mukaan. En myöskään käynyt lastenkodeissa tai tutustunut muutenkan adoptiotoimintaan: harkitsin vapaaehtoistyötä lastenkodeissa, mutta sain hyvin pian selvän viestin siitä, etteivät pitkäjänteistä lastensuojelutyötä tekevät järjestöt ole kiinnostuneita vain muutaman kuukauden maassa viipyvistä auttaja-turisteista, jotka eivät kuitenkaan voi sitoutua avun kohteisiin. Ymmärrän tämän näkökulman erittäin hyvin, enkä siksi edennyt aikeissani ajatuksen astetta pidemmälle.

10. Olet kirjoittanut toivovasi, että esikoisenne saisi myöhemmin sisaruksen ja että sisarus voisi olla suomalainen sijoitettu lapsikin. Oletteko koskaan katuneet sitä, ettette alunperin ryhtyneet sijaisperheeksi? Oletteko vierailleet suomalaisessa sijaisperheessä, jossa olisi pieniä lapsia (tiedän sinun kasvaneen sellaisessa)?

Olen kyllä joskus katunut sitä, ettemme alunperin ryhtyneet sijaisperheeksi. Toisaalta emme olleet siihen silloin valmiita ja se olisi siksi ollut huono päätös. Mutta meillä on siihen ehkä vielä mahdollisuus tulevaisuudessa? Emme ole vierailleet sijaisperheessä, jossa olisi pieniä lapsia (jos siis omaa lapsuuden perhettäni ei oteta huomioon).

11. Osaisitko pelkistää ajatuksesi adoptio- ja sijaisvanhemmuuden eroista korkeintaan viideksi lauseeksi?

En, enkä ole ehkä edes ajatellut asiaa tarpeeksi, jotta minulla olisi tiivistettävää. Suurimmat erot liittyvät uskoakseni lapsen biologisiin juuriin, joista sijaislapsella on (sekä hyvässä että pahassa) paljon enemmän tietoa kuin adoptiolapsella, parhaassa tapauksessahan suhteet syntymäperheeseen säilyvät sijoituksen aikanakin. Yleensäkin sijaisvanhemmuudessa suhteiden ylläpito lapsen bioperheen kanssa lienee tärkeä, huomioon otettava ja keskeinen asia.

12. Kuinka nopeasti lapsitiedon saatuanne pääsette matkalle Etiopiaan? Kauanko Etiopian hakumatka kestää?

Matkaan pääsy riippuu siitä, kuinka nopeasti Etiopiassa pidetään oikeudenkäynti, jossa adoptio vahvistetaan. Oikeudenkäyntipäivä määrätään sieltä käsin, eikä sen ajankohtaan voi vaikuttaa: viime aikoina oikeudenkäyntiä on joutunut odottamaan 1-5kk. Kun Oikeudenkäynti on ohi ja adoptioista vastaava ministeriö on vahvistanut adoption, perhe voi lähteä hakumatkalle. Siihen menee yleensä noin 2 viikkoa oikeudenkäyntipäivästä, mutta tämäkin aika pitenee kuulemma nyt 3 viikkoon. Oikeudenkäynti voi myös syystä tai toisesta viivästyä tai sitä voidaan siirtää, näin on käynyt viime aikoina aika monelle perheelle. Yleisesti voi siis sanoa, että pisimmillään hakumatkaa joutuu odottelemaan jopa puoli vuotta, lyhimmillään reilun kuukauden. Itse hakumatka kestää 2-3 viikkoa.

13. Suomessa on paljon adoptiolasta toivovia perheitä ja Suomeen adoptoitujen lasten määrä on viime vuosina vähentynyt. Jos sinulla olisi valta ja mahdollisuudet avata uusia adoptiokontakteja maailmalta, mitä kohteita avaisit ja miksi (korkeintaan 3 maata mistä tahansa päin maailmaa)?

En tunne muiden maiden adoptiolainsäädäntöä tai tiedä, ovatko ne allekirjoittaneet Haagin lapsisopimuksen. En missään nimessä kannata sitä, että Suomi sallisi Yhdysvaltojen ja muutaman muun maan tavoin adoptiot maista, joissa lapsen ensisijaista sijoittamista kotimaahan ei taata lailla tai jossa hänen taustaansa, elossa olevia sukulaisiaan jne ei kartoiteta kunnolla ennen adoptioon “vapauttamista”. Kuka tahansa köyhä tai kadulla elävä kehitysmaan lapsihan ei ole noin vain adoptoitavissa, eikä adoptio ole köyhän maan lasten pyyteetöntä auttamista. Toivoisin siis, että jos maailmassa on sellaisia maita, joissa laillisesti adoptioon vapaita lapsia tarvitsee kotia, mitkä tahansa kolme niistä solmisivat Suomen kanssa adoptioyhteistyösopimuksen.

14. Pitäisikö Suomen adoptioissa kieltää mahdollisuus lapsen sukupuolen toivomiseen? Miksi?

Ei lapsen sukupuolta tietääkseni nytkään saa toivoa? Ei ainakaan Kiinasta tai Etiopiasta adoptioitaessa eikä ymmärtääkseni myöskään kotimaisessa adoptiossa.

15. Pitäisikö kansainvälisen adoption painottua pieninpiin lapsiin vai vanhempiin? Miksi?

Adoption keskiössä pitäsi olla lapsi, ei lasta haluava aikuinen. Siksi adoption ei pitäisi painottua minkään tietyn ikäisiin lapsiin, mutta toivoisin tietysti, että jokainen perhettä tarvitseva lapsi pääsisi kotiin mahdollisimman pienenä.

16. Entä terveisiin vai erikoistarpeisiin? Miksi?

On mahdotonta sanoa yleisesti, että vain terveitä tai vain erityistarpeisia lapsia pitäisi adoptoida tai heihin pitäisi keskittyä. Erityistarpeinen lapsi sopeutuu parhaiten kotiin, jossa vanhemmat ovat varustautuneet mahdolliseen erityistarpeeseen ja heillä on resursseja ottaa perheeseensä erityistarpeinen lapsi. Huomautan vielä, että sen lisäksi, että minusta kaikki adoptiolapset ovat jollain tapaa erityistarpeisia, kukaan ei takaa perheille adoptiolapsen terveyttä tai terveenä pysymistä, niin kuin ei perheeseen syntyvänkään lapsen tulevia erityistarpeita voida ennustaa.

17. Jos saisit opettaa lapsellesi vain yhden asian, mikä se olisi?

Ihan vähän vaikea kysymys… Tekisi mieli tietenkin maalailla jotain ylevää oikeudenmukaisuudesta tai jotain muuta jaloa, mutta jos tämä tilanne oikeasti tulisi eteen, opettaisin varmaan laulun.

18. Jos saisit valita yhden asian, mitä et missään nimessä antaisi lapsesi tehdä, mikä se olisi?

Käyttää fyysistä tai henkistä väkivaltaa.

19. Jos saisit lähettää tulevan lapsesi bioäidille vain yhden viestin elämäsi aikana, missä vaiheessa sen mahdollisuuden käyttäisit ja mitä lähettäisit tälle naiselle?

Jos se olisi mahdollista, lähettäisin jonkinlaisen kiitollisuuttani osoittavan viestin ja toivoisin myös, että lapseni saisi aikanaan mahdollisuuden saada tietoa juuristaan. Ehkä lähettäisin viestin silloin, kun lapsi on juuri tullut kotiin, koska kuvittelisin äidin olevan huolissaan ja haluaisin kertoa hänelle, että lapsi on turvassa.

20. Jännittääkö? Jos jännittää, niin mikä jännityksen aiheuttaa? Jos ei jännitä, milloin luulet sen iskevän ja miksi?

Ei minua vielä kamalasti jännitä, ei kai kukaan jaksa jännittää neljää vuotta? Uskon kuitenkin, että sitten alkaa jännittää ja lujaa, kun saamme lapsitiedon, koska silloin pitää alkaa pelätä, miten oikeudenkäynnissä käy, miten matka menee, pelkääkö lapsi meitä tai me lasta, osaammeko olla äiti ja isä ja vollaanko joka ilta, kun pitäisi laulaa unilaulu tai lukea iltasatu.

Anonyymi kommentoija kysyi seuraavaa:

Kerroit joskus, ettei Etiopian adoptiojono etene kronologisesti. Tiedätkö yhtään millä kriteereillä jono sitten etenee? Osaatko sanoa yhtään arviota siitä milloin saatatte saada lapsen? Siis edes yhtään summittaisesti.

Etiopian adoptioprosessi on sikäli erilainen kuin muut Suomen adoptiokontaktit, että siinä ei tosiaankaan ole kronologisesti etenevää jonoa. Etiopiassa on kerrallaan 30 perheen adoptiohakemukset ja sitä mukaan, kun lapsitietoja tulee, valitaan jokaiselle lapselle sopivin perhe. Kun lapselle valitaan perhettä, otetaan ensisijaisesti huomioon lapsen tarpeet; lapsi, joka on vaikkapa kasvanut monilapsisessa perheessä tai sijaiskodissa sijoitettaneen mieluiten perheeseen, jossa on jo lapsia. Vastaavasti kovasti huomiota tarvitsevalle lapselle tai lapselle, jolla on vaikeuksia luoda ja ottaa kontaktia aikuiseen saattaa olla helpointa tulla perheen ainoaksi lapseksi. Tietenkin valintaan vaikuttavat myös perheiden tiedot ja se, millainen adoptiolupa perheellä on (esim lupa alle 2-vuotiaan lapsen adoptioon tai ikäehto eli lupa vain esim yli 2-vuotiaaseen lapseen), mutta se, milloin perhe on lähettänyt hakemuksensa, on vain yksi kriteeri muiden joukossa.
Kun paperimme lähtivät Etiopiaan, arvioitu odotusaika oli 1,5-2 vuotta. Se ei ole mikään lupaus ja aika voi heittää arvioista paljonkin. Olemme nyt kuitenkin odottaneet sen puolitoista vuotta, ja olemme pikku hiljaa alkaneet pitää puhelinta aina mukana, ladattuna ja päällä… :)

Emilia kysyi seuraavaa:

Pelottaako sinua adoptiossa lapsesi kokema hylkäämiskokemus? Uskotko, että lapsesi pystyy kehittymään ehjäksi ihmiseksi rakkautenne voimalla? Tämä asia minua henkilökohtaisesti pelottaa adoptiossa. Pystyisinkö minä, riittäisinkö, osaisinko?

Pelottaa toki. En tiedä, miten itse selviäisin vastaavasta kokemuksesta ja tiedän, että esimerkiksi sisarelleni (joka tuli perheeseemme 3-vuotiaana) tämä asia on yhä erittäin vaikea. Uskon kuitenkin siihen, että ihmisellä on lähes rajattomat mahdollisuudet kehittyä ja toivon todellakin, että osaisimme auttaa häntä siinä. Ei keneltäkään voi vaatia mahdottomia, mutta uskoisin, että rakkaus ja se, että teen kaikkeni ymmärtääkseni, auttaakseni ja hakeakseni tarvittaessa ulkopuolista apua, riittää. Se, osaanko, jää sitten nähtäväksi, mutta ainakin motivaationi on kova.

Linda kysyi:

Oletko tavannut ihmistä joka olisi sitä mieltä että et ole oikea äiti koska et ole synnyttänyt lastasi? Kysyn tätä koska olen tavannut yhden joka sanoi että vain jos on synnyttänyt lapsen niin on äiti... Ja tämän sanoi vaikka tietää että olemme adoptoimassa...

En vielä ole tällaista ihmistä tavannut kun ei meillä vielä ole lastakaan. Pahoin pelkään, että näitä ihmisiä kuitenkin jossain vaiheessa tulee vastaan… Toistaiseksi olen sitä mieltä, että tuo väite kertoo enemmän puhujan omasta heikosta itsetunnosta äitinä*. Se, mitä mieltä joku muu on siitä, olenko lapseni äiti vai en, on toisarvoista niin kauan, kun tätä ei sanota lapselleni. Nimittäin se, että tämä sanotaan lapselle, jolla ei tässä maailmassa muutakaan äitiä ole, on todella törkeää ja julmaa! Näistä asioista, kuten myös “oma lapsi” termin ym käyttämisestä lapsen kuullen, pitää minun mielestäni puhua lapsen kanssa, ettei hän jää miettimään asiaa yksin.

Kuinka paljon pelkäät/mietit rasismia?

Mietin ja pelkään rasismia erittäin paljon.

Postaan nämä nyt ja vastaan mahdollisiin uusiin kysymyksiin (jotka ovat siis edelleen tervetulleita!) kun suinkin ehdin. Olen luonnollisesti kiinnostunut myös tietämään, millaisia ajatuksia vastaukseni herättivät!

EDIT 8.10 : Kysyjä 5 kysyi:

Siksi, että adoptio on lastensuojelutoimenpide, jossa lapselle, jolla ei ole mahdollisuutta kasvaa syntymäperheessään, etsitään paras mahdollinen koti. Se, että maailma on täynnä kodittomia tai köyhiä lapsia, ei tee näistä lapsista potentiaalisia adoptoitavia: olisi aika kamalaa, jos (rikkaat) lapsettomat parit voisivat vapaasti etsiä itselleen (köyhiä) orpoja tai orvoksi olettamiaan lapsia. On lapsen edun mukaista, että todella selvitetään, olisiko hänellä mahdollisuus asua jonkun sukulaisen tai muun läheisen ihmisen luona, ennen kuin aletaan edes harkita vaihtoehtoa lapsen adoptioon antamisesta. Silloinkin ensisijainen vaihtoehto on lapsen sijoittaminen adoptioon kotimaassaan, ennen kuin harkitaan lapsen sijoittamista jonnekin aivan muualle ja siteiden juridistakin katkaisemista syntymämaahan ja -perheeseen. Adoptoidun lapsen olisi aika hurjaa saada kuulla vasta aikuisena, että hänet on päätetty lähettää esimerkiksi Afrikasta Suomeen, vaikka hänen tätinsä olisi voinut kasvattaa hänet tai että hänen isältään ei oltu edes kysytty, haluaako hän lapsen luokseen.

Se, että adoptioprosessin hitaus ja vaikeus olisivat ratkaistavissa yhdistämällä kaikki maailman "orpolapset " lasta toivovien vanhempien kanssa ei ole realistinen ajatus, koska suurin osa katulapsista tai kehitysmaiden lapsista ei tosiasiassa ole orpoja vaan yksikertaisesti köyhiä. Sen sijaan, että köyhältä äidiltä vietäisiin lapsi, hänelle pitäisi antaa mahdollisuudet kasvattaa lapsensa itse.

EDIT 8.10. illalla:

Almanakka kyseli seuraavaa:

Minkä ikäisen lapsen vanhemmuuteen teillä valmistaudutaan, eli suunnilleen minkä ikäistä lasta odotatte? Lisäksi haluaisin kysyä jotain lapsen kielen oppimisesta ja ajatuksistasi siitä aiheesta, mutta en nyt saa oikein muotoiltua kysymystä...

Adoptiolupamme koskee yhtä 0-2 vuotiasta lasta. Sen enempää emme ole voineet lapsen suhteen toivoa, ja tämänkin toiveen rajaaminen oli erittäin vaikeaa. Tuo "0-2 vuotias" on vielä sikäli hankalasti ilmaistu, että esimerkiksi 2 vuotta 11 kk vanha lapsihan on vielä teknisesti 2-vuotias, joten lapsi voi (kai?) periaatteessa olla melkein kolmevuotiaskin. Vaikka meille nimettäisiin vauvaikäinen lapsi, niin odotus lapsitiedon saamisesta hakumatkaan (ks yllä) saattaa lisäksi venähtää niin pitkäksi, että vauvaikäinen lapsi sinä aikana ehtii vaikka tuplata ikänsä... Toisin sanoen emme ole valmistautuneet siihen, että meille muuttaisi pieni vauva, vaan pikemminkin taaperoikäinen henkilö.

Olen miettinyt tuota lapsen kielen oppimista paljon ja surrut sitä, että lapsi väkisinkin adoption yhteydessä menettää äidinkielensä, mutta enpä toistaiseksi itsekään osaa muotoilla ajatuksiani tästä aiheesta sen analyyttisemmin.

Lisäys vähän myöhemmin: Jos yhdestäkin ranskankielisestä maasta olisi voinut adoptoida lapsen Suomeen, se olisi ehdottomasti ollut valintamme, koska silloin olisin pystynyt ylläpitämään lapsen äidinkielen taitoa. Sekään ratkaisu ei tosin olisi mitenkään ongelmaton: minusta kieli on vanhemman ja lapsen suhteen muodostumisessa hirveän tärkeässä asemassa ja haluaisin voida luoda tuon suhteen lapseeni omalla äidinkielelläni eli suomeksi. Ehkä kuitenkin se, että lapsi voisi avullani säilyttää oman äidinkielensä, olisi yhtä tärkeää? Biolapsen kohdalla en tällaista edes harkitsisi, mutta biolapsellahan ei perheeseen tullessaan mitenkään voi olla perheen ulkopuolista äidinkieltä... No, tätä asiaa on sikäli hyödytöntä pohtia, ettei Suomella ole adoptiokontakteja ranskankielisten maiden kanssa.

Nimimerkki miettijää on mietityttänyt adoptiolasten terveys: ...Siinä käsityksessä kun olen, että yhä enenevässä määrin adoptioon joutuvilla lapsilla on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia. En osaa tästä kysymystä muotoilla, mutta millainen on näkemyksesi asiaan?

Ensinnäkin sanavalinta adoptioon joutuvilla on mielenkiintoinen, mutta kuvastaa kieltämättä hyvin lapsen todellisuutta. Aikuinenhan helposti ajattelee, että on hyvä asia, että orpolapsi saa perheen, mutta ne olosuhteet, joissa lapsi päätetään sijoittaa adoption kautta ulkomaille, ovat todellakin lähempänä joutumista kuin pääsemistä... En tarkoita sitä, että perheen saaminen ulkomailta olisi huono vaihtoehto sinänsä vaan sitä, että adoptio on se viimeinen vaihtoehto, kun mitään muuta ei löydy (ks yllä).

Itse kysymykseen en osaa oikein ottaa kantaa, mutta toki voi olla niin, että kun adoptio syntymämaassa on lapselle kuitenkin ensisijainen vaihtoehto, terveemmät (ja vauvaikäiset) lapset ehkä löytävät helpommin kodin sitä kautta, kun taas hieman vanhemmat ja/tai jollain tavalla erityistarpeiset lapset sijoitetaan helpommin ulkomaille. Missään tapauksessa ei kuitenkaan voida väittää, että kaikki tai edes suurin osa adoptiolapsista olisi erityistarpeisia tai että heillä olisi välttämättä fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia.

EDIT 9.10. J kysyi:

Ensin yleisluontoinen: jos perheeseen halutaan toinen kv-adoptoitu lapsi, onko käytäntönä, että lasta haetaan samasta maasta kuin sisarustaan? Siis olisiko jo yksi Etiopiasta adoptoitu lapsi "plussaa" toista odottaessa, (mikä tuntuisi järkevältä) vai valitaanko uusi jonotusmaa yleensä ihan uusin perustein? Onko joku aikaraja ensimmäisen adoption jälkeen, milloin uuden prosessin saa aloittaa?

Monissa kohdemaissa todella katsotaan plussaksi, jos perheessä on ennestään samasta maasta adoptoitu lapsi. Sama syntymämaa on tietenkin myös lapsille sisarussuhdetta vahvistava asia. Ei ole kuitenkaan mitään sääntöä siitä, että toinen lapsi pitäisi adoptoida samasta maasta kuin ensimmäinen. Toinen adoptioprosessi voidaan aloittaa, kun ensimmäinen lapsi on ollut kotona vuoden. Uusi adoptioprosessi ei ole millään tavoin ensimmäistä nopeampi, sitä varten tarvitaan samat, määräajan voimassa olevat kotiselvitykset, adoptioluvat jne, eli käytännössä sisarusten ikäerot kasvavat näillä odotusajoilla melkoisen suuriksi.

Ja toinen, liittyen jo sivuamaasi omatoimiadopioon: ootteko koskaan (ees unissanne) suunnitelleet käyttävänne lottovoittorahat päättämällä jonotuspiinan ja tekemällä "madonnat"?

Emme, samoista syistä joista emme ryhtyisi omatoimiadoptioon tai adoptioon maasta, jossa lasten taustoja ja mahdollisuuksia sijoittua sukulaisperheeseen tai adoptioperheeseen kotimaassa ei selvitetä.

EDIT illalla 9.10. Nuuti kyselee seuraavaa:

Miten ajattelet pitkän odotusajan (mahd. lapsettomuus ja sitten itse adoptioprosessi) vaikuttavan adoptiovanhempien vanhemmuuteen? Vaikea muotoilla tätä kysymystä oikein, mutta omalla kohdallani ja tähän astisen lapsettomuuden kokemuksen perusteella voisin kuvitella, että jos tulisin raskaaksi, se ei olisi yhtään sama, mitä se olisi ollut silloin, jos raskautuminen olisi tapahtunut helposti/nopeasti. Että jotain huoletonta on kadonnut, ehkä ikuisesti.

Kyllä tuollainen perushuolettomuuden katoaminen ihan selkeästi meillekin tapahtui, enkä vieläkään osaa odottaa mitään automaattista tai itsestäänselvää onnistumista tällä saralla... silloin lapsettomuushoitojen loppuvaiheessa joskus jopa kauhulla mietin, miten edes selviäisin raskaudesta, kun pelkäisin kuitenkin koko 9 kk ajan että joku menee pieleen. Sitä, miten pitkä odotusaika vaikuttaa vanhemmuuteen, en kyllä osaa sanoa. Olemme kovasti yrittäneet (aina suinkaan onnistumatta) olla katkeroitumatta yhä vain pitenevän odotuksen myötä ja toisaalta olla asettamatta liian suuria odotuksia sille elämänmuutokselle, jonka lapsi mukanaan tuo. Se neljän vuoden takaisten mielikuvieni pienen kiinalaistytön äiti on joka tapauksessa joku aivan muu kuin minä, joku joltain toiselta planeetalta, niin paljon on muuttunut (lähinnä oman pään sisällä). Silloinhan kuvittelimme, että meille tulisi lapsi alle vuoden sisällä paperien lähettämisestä, mikä nyt tuntuu joltain kaukaiselta utopialta, eihän meille mitään niin onnekasta koskaan voisi tapahtua... Ikävä puoli pitkässä odotuksesa on juuri tuo äskeisestäkin lauseesta kuultava pessimismi: en uskalla edes alkaa odottaa positivisessa mielessä mitään, koska se, ettei mitään sitten kuitenkaan tapahdu, vaan masentaa lisää. Olen nimittäin ainakin omasta mielestäni perusluonteeltani optimistinen ihminen, mutta viimeisten 10 vuoden aikana jalkojeni alta on vedetty matto niin monta kertaa, etten ihan vähällä uskalla toivoani herätellä.

Olen kaikesta tästä huolimatta varovaisesti sitä mieltä, että alle vuoden odotusaika adoptiolapselle on liian lyhyt. Mutta nyt alkaisi jo vähitellen riittää...

EDIT 10.10. Maatuska kyseli seuraavaa: 

Olen miettinyt, että miten biolasten vanhempien (ja biolasten itsensä) tulisi suhtautua ulkomailta adoptoituun lapseen. Vähän kökösti muotoiltu kysymys, ihan samanlaisia lapsiahan kaikki on, mutta siis tarkoitan ehkä sitä, että onko asiallista ihastella esim. lapsen ulkoisia piirteitä ääneen lapsen kuullen? Koska ihan samalla lailla kommentoidaan perussuomalaisten lasten olemusta (voi miten siniset silmät, onpas paksu tukka, kaunis hymy jne..). Tai saako lapsen adoptiotaustan ottaa puheeksi lapsen kuullen? Siis jos oma biolapsi on utelias naapurin adoptiolapsen taustasta? Kyselee mistä maasta, miksi siellä ihmiset ovat erivärisiä jne. Koska sellaisia ne lapset kuitenkin kysyvät.

Miten sinä haluaisit, että sinun tulevan lapsesi ei-adoptoidut-ystävät (vanhempineen) suhtautuisivat lapseesi, kun hän on kylässä tms. Saako adoptioista puhua lapsen kanssa, entä hänen ulkonäöstään, jos lapset sellaista miettivät? 

 Vaikea kysymys! Tiedän, että monet ihastelevat adoptiolasten tummia silmiä, tuuheaa tukkaa tai pientä kokoa suureen ääneen, ja myös, että monet vanhemmat ärtyvät tästä jatkuvasta ulkonäköön liittyvästä kommentoinnista, samoin lapsille itselleen se on varmaankin joskus aika rasittavaa. Olisi kai kuitenkin vielä oudompaa, jos kukaan ei missään kiinnittäisi asiaan huomiota, kun lapsi nyt kuitenkin on selvästi valtavirrasta poikkeavan näköinen?

Uskoisin, että positiivinen ulkonäön huomiointi ei ole negatiivinen asia ja sitä kai vaaleiden pohjoismaalaisten lastenkin vanhemmat saavat enimmäkseen kuulla. Sen sijaan, jos lapsen ulkonäköä kommentoidaan negatiiviseen sävyyn lapsen kuullen (olipa lapsi adoptoitu tai ei), se on minusta epäkohteliasta ja sivistymätöntä. En aio kasvattaa lastani pussi päässä tai ylisuojelevasti, mutta normaalia kohteliaisuutta aion kyllä vaatia sekä omalta lapseltani että hänen kavereiltaan (jos he siis ovat esim meillä leikkimässä tms ja minun vastuullani).

Adoptiotausta on tietenkin aika henkilökohtainen asia lapselle, ja jotkut lapset tietääkseni (??)  kärsivät siitä, että asia tuodaan jatkuvasti esiin joka paikassa. Kuitenkin tuntuisi omituiselta, jos kukaan ei koskaan kysyisi mitään nähdessään valkoihoisilla vanhemmilla tummaihoisen lapsen. Jos ihminen ei osaa arvata, että kyseessä on adoptioperhe, on kai luonnollista kysyä asiasta, eikä se minusta ole epäkohteliasta. Adoptio on asia, joka on monelle vieras ja ihmisillä saatta olla siitä paljon kysyttävää, ja parasta on, että kysymykset kysytään suoraan meiltä eikä jostain Suomi 24-palstalta... :)

Sama pätee siihen, että lapset  pihalla, tarhassa jne kysyvät asiasta suoraan adoptoidulta lapselta. Ainakin itse aion puhua lapsellemme tästä aivan pienestä saakka ja pyrin valmentamaan häntä siihen, että adoptiotausta kiinnostaa - varmasti jo melko pieni lapsi tajuaa, jos hänen selkänsä takana supistaan ja ihmetellään asiaa. En kannata esimerkiksi sellaista ylisuojelevaa asennetta, että naapurin lasta kiellettäisiin kysymästä tumman lapsen ihonväristä, silloinhan utelias lapsi nimenomaan saa sellaisen käsityksen, että ihonvärissä on jotain outoa tai noloa, kun siitä ei saa puhua. Sama pätee siihen, että itse vanhempina välttäisimme ihonvärin ottamista esiin tai sen erilaisuuden korostamista, koska silloin lapsi saattaisi vähintäänkin alitajuisesti ymmärtää asian niin, että aihetta vältellään ja piilotellaan eli se on varmaan jotakin negatiivista.

Eli siis: kysyminen ja tiedonhalu eivät ole sinällään negatiivisia asioita, mutta kysyä voi tietenkin monella tapaa. Suutun aivan varmasti, jos kuka tahansa pilkkaa lapseni ihonväriä tai kysyy, miksi hän on ruma tai neekeri (tästä sanavalinnasta olen kirjoittanut aiemminkin) , mutta silloin suuttumukseni kohdistuu siihen, että käytös on epäkohteliasta, eikä siihen, että kysyjä on utelias (mikä on siis normaalia). Aivan yhtä paljon suuttuisin, jos joku kysyisi samalla tyylillä kenen tahansa läheiseni (tai vaikka minun itseni) ulkonäköön littyvästä asiasta.

Oikeastaan olen siis sitä mieltä, että sekä adoptiotaustasta että poikkeavasta ulkonäöstä PITÄÄ puhua lapsen kanssa, niin adoptioidun lapsen itsensä kun muidenkin lasten. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos kavereitten vanhemmatkin kysyisivät asiasta suoraan meiltä ja puhuisivat siitä mielellään myös omien lastensa kanssa sikäli kun se lapsia ihmetyttäisi.

(anteeksi mahfolliset typot, taitaa olla migreeni tulossa kun ruutu välkkyy silmissä ja rivit menevät sekaisin... lähdenkin tästä päikkäreille lääkekaapin kautta!)

Onpa teillä hyviä kysymyksiä, kiitos! On todella virkistävää kaivella vähän pääkoppaansa ja jäsennellä omia ajatuksiaan näistä asioista, jotka tavallaan pyörivät mielessä koko ajan. Lisääkin saa kysyä :)

* Olen muuten samaa mieltä niistä käsittämättömistä naisihmisistä, joiden mielestä vain alatiesynnytys tekee äidistä äidin… käytänkin näistä naisista mieluiten termiä alapääsynnyttäjät!